Pariisiin saavuttuani käy välittömästi ilmi että olen ollut poissa liian kauan. Ensinnäkin jo RER-junassa lentokentältä keskustaan selviää, että metrokarttani on vanhentunut. Toiseksi, olen ehtinyt menettää fiiliksen kaupungin rytmiin: vähältä pitää, etten jää ihmisten jalkoihin metrokäytävissä. Kolmanneksi, en saa kylliksi näkymästä, joka avautuu Mlle A.K.:n ikkunasta. Siinä on koko valon kaupunki ja Eiffel-tornin laiha ranka milloin aamu-usvaan kietoutuneena, milloin komeassa iltavalaistuksessaan. Kaupunginosa on nimensä veroinen, la vue est belle.
Bellevuessa saan ensimmäinen kosketukseni porvarilliseen pariisilaislähiöön. Paikka on kuin Claude Millerin elokuvasta (niin, tai Fred Vargas’n dekkarista, jonka matkalle mukaan ottaminen kaduttaa heti): tyhjien katujen, siististi parturoitujen jalopuiden, tiheiden pensasaitojen ja raskaiden koristeellisten rautaporttien vähän pelottavakin maailma. Varsinkin Gare du Nordilta saapuessa eron pohjoisen ja etelän välillä huomaa: kun matkan alkupäässä hälyisessä metrovaunussa näkee lähinnä tummaihoisia, Bellevuen rautatieasemalla hiljaisesta paikallisjunasta astuu yksinomaan valkoista hyvin pukeutunutta väkeä.
Mlle A.K. on miehineen ja lapsineen Venetsiassa, ja saan olla heidän asunnossaan aivan yksikseni. Huoneita on monta, jokaisessa suuria kirjahyllyjä, lukemattomia tauluja, peilejä, pölyyntyneenä kituvia ruukkukasveja. Vanha puulattia narisee, lasiovet aukenevat ja sulkeutuvat kevyesti kolahtaen. Olen viehättynyt. Tämä intellektuellien koti: lukunurkkauksia, pieniä kirjoituspöytiä, piippu- ja perhoskokoelma, (muun muassa) Proustin ja Balzacin melkeinpä koko tuotanto... Tietenkään ei televisiota tai kodinkoneita (tai kyllä: päälle unohtunut maitopullonlämmittäjä) vaan hajamielistä epäjärjestystä siellä täällä. Siis täydellinen paikka sellaiselle joka on à la recherche du temps perdu.
Bellevuessa saan ensimmäinen kosketukseni porvarilliseen pariisilaislähiöön. Paikka on kuin Claude Millerin elokuvasta (niin, tai Fred Vargas’n dekkarista, jonka matkalle mukaan ottaminen kaduttaa heti): tyhjien katujen, siististi parturoitujen jalopuiden, tiheiden pensasaitojen ja raskaiden koristeellisten rautaporttien vähän pelottavakin maailma. Varsinkin Gare du Nordilta saapuessa eron pohjoisen ja etelän välillä huomaa: kun matkan alkupäässä hälyisessä metrovaunussa näkee lähinnä tummaihoisia, Bellevuen rautatieasemalla hiljaisesta paikallisjunasta astuu yksinomaan valkoista hyvin pukeutunutta väkeä.
Mlle A.K. on miehineen ja lapsineen Venetsiassa, ja saan olla heidän asunnossaan aivan yksikseni. Huoneita on monta, jokaisessa suuria kirjahyllyjä, lukemattomia tauluja, peilejä, pölyyntyneenä kituvia ruukkukasveja. Vanha puulattia narisee, lasiovet aukenevat ja sulkeutuvat kevyesti kolahtaen. Olen viehättynyt. Tämä intellektuellien koti: lukunurkkauksia, pieniä kirjoituspöytiä, piippu- ja perhoskokoelma, (muun muassa) Proustin ja Balzacin melkeinpä koko tuotanto... Tietenkään ei televisiota tai kodinkoneita (tai kyllä: päälle unohtunut maitopullonlämmittäjä) vaan hajamielistä epäjärjestystä siellä täällä. Siis täydellinen paikka sellaiselle joka on à la recherche du temps perdu.
