Lentokoneessa matkalla Firenzestä Pariisiin katselen ikkunasta Alppien vakoisia ryppyselkiä, joihin varhaisen aamun kirkas aurinko piirtää terävät varjot. Siellä on hyistä eikä ketään. Ajattelen etten tiedä miltä tuntuu vuorikiipeilijästä, joka tarraa kallion kylmään kylkeen tietoisena otteensa epävarmuudesta ja satojen metrien pudotuksesta suoraan jalkojen alla. Mutta se tunne on tuttu, jonka hienoinen uhkarohkeus saa aikaan vatsanpohjassa. Kirjoitan päiväkirjaani: ”Olenko vain menossa tekemään itseäni naurettavaksi?”
Kollokvion avauspäivän paneelissa on minun lisäkseni viisi muuta puhujaa, kaikki professoreja, miehiä, minua huomattavasti iäkkäämpiä ja yhtä lukuun ottamatta (saksalainen jolla kuitenkin on tuoli Sorbonnessa) ranskalaisia. Vähän siis jännittää. Mutta olen valmistautunut paremmin kuin koskaan: puheenvuoroni on minuutilleen mitoitettu, ja olen merkinnyt paperiini jopa sanojen sidonnat. Mikään ei voi mennä vikaan.
Eikä menekään. Pysyn tyynenä jopa silloin kun CNRS:n entinen presidentti ja näin ollen Ranskan tiedepolitiikan eturivin asiantuntija esittää minulle kysymyksen. Lopulta vierustoverini toteaa:
- Bravo!
Tilaisuuden jälkeen järjestetyllä vastaanotolla kysyy kuitenkin saksalainen professori minulta:
- Warum verschwenden Sie Ihr Leben?
Siinä se siis tuli. Hänellä oli rohkeutta sanoa ääneen se, mitä monet ehkä ajattelivat: Mitä sinä täällä teet?
- War meine Präsentation so schlecht? Vastaan muka leikilläni.
Nein, überhaupt nicht, vakuuttelee professori. Mutta nuori nainen, fiksu ja kielitaitoinen keksisi varmasti järkevämpääkin tekemistä.
Minä tietysti tiedustelen häneltä, suhtautuuko hän myös omiin oppilaisiinsa samalla tavalla ja mikä tämä järkevämpi tekeminen saattaisi mahdollisesti olla. Keskustelu tietenkin on täysin hedelmätön, mutta ajatus elämän tuhlaamisesta jää askarruttamaan.
Lauantaina tapaan nimittäin vanhan ystäväni Herra M.T.:n. Trocaderon aukiolla tyypillisen pariisilaiskahvilan ahtaassa kulmapöydässä hän kertoo kuulumisiaan, joita riittää, sillä en ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen. Mutta eipä ole nähnyt häntä moni muukaan: Herra M.T. on saanut ylennyksen ja reissaa nyt yhtäjaksoisesti. Pariisiin hän ehtii vain viikonlopuiksi pesemään pyykkiä ja nukkumaan. Ja millaisia hänen matkansa ovatkaan! Lentokentältä suoraan kokouksiin, kokouksista ravintolan kautta hotelliin, hotellista taas lentokentälle. Mihinkään ei saa kosketusta, kauaa sitä ei varmaankaan jaksaisi.
On hassu yhteensattuma, että seuraavana iltana Firenzen lentokentällä kohtaan vastaavanlaisen tapauksen. Mies yrittää selittää englanniksi kahvilan täysin kielitaidottomalle myyjälle haluavansa sämpylän ilman lihaa. Kuulen keskustelun ja riennän hätiin:
- Lui vorrebbe sapere si c’è quelcosa senza carne.
Mies on kiitollinen, ja kun käy ilmi että istuskelen lentokentän kahvilassa odottelemassa bussia keskustaan, hän tarjoaa kyytiä taksissaan.
Matkalla hän sitten kertoo minulle elämästään amerikkalaisen energiajätin palveluksessa. Hän asuu Washingtonissa, Pariisissa, Algiersissa (Algeria) ja Firenzessä, joko edustusasunnoissaan tai hotelleissa. Työ on kuluttavaa, epävarmaa ja vie kaiken ajan. Nyt hän kaipaa vain rauhallista, vakaata elämää.
Vasta seuraavana aamuna katson hänen käyntikorttiaan, jonka pimeässä taksissa olen huolimattomasti sujauttanut laukkuuni: Président Directeur Général. Yhtiön nimi jääköön tässä mainitsematta.
