Nyt ne ovat jo täällä, varvassandaaleissaan ja hellehatuissaan (kun italialaiset vielä kulkevat toppatakeissa), epämääräisinä laumoina täyttäen Firenzen keskustan kapeat kadut. Niinpä poutaisena sunnuntaina ei kannata jäädä ahdistumaan tukkoiseen kaupunkiin vaan suunnata kulku läheisille kukkuloille, missä hedelmäpuut ovat jo kukassa ja oliivilehtojen nurmi raikkaan vihreää.
Piazza Marcolla kohtaan kuitenkin puvun takkiin ja siisteihin kävelykenkiin sonnustautuneen Herr P.K.:n ja käsitän, ettei suunnitelmamme vaellusretkestä ole ehkä sittenkään toteuttamiskelpoinen. Sanomalehti kainalossa, tahraiset silmälasit nenällä ystäväni näyttää pikemminkin siltä kuin olisi menossa pitämään esitelmää. Verdammte Akademiker! Mutta kiltisti hän seuraa minua bussille numero kymmenen, joka vie meidät Firenzen koillispuolella sijaitsevaan uneliaaseen kylään nimeltä Settignano.
Emme siis tee liki kolmituntista vaellusta Settignanosta Fiesoleen niin kuin ensin olimme ajatelleet, vaan juomme kahvit paikallisessa Casa del Popolossa (italialainen ja suomalaista huomattavasti elävämpi ja toimivampi versio työväentalosta). Se osoittautuukin mainioksi paikaksi, sillä kolkon kahvilan terassilta avautuu näköala pittoreskeihin puutarhoihin ja suoraan betoniselle jalkapallokentälle, jossa kymmenkunta solakkaa nuorta miestä viettää energistä sunnuntai-iltapäiväänsä. Jos aurinko vielä tulisi pilven takaa, elämä olisi täydellistä: kahvi ei maksa melkein mitään mutta on maailman parasta, eikä näkymissäkään ole valittamista. Tänne tulen takaisin, uhoan Herr P.K.:lle, otan parhaimmat tyttökaverini mukaan, tilaan huurteista valkoviiniä ja hankin kauniin rusketuksen.
Lopulta päätämme kuitenkin vähän kävellä. Tieviitan mukaan Mensolaan menee vain kaksikymmentä minuuttia, nähtävästi kaikki alamäkeen. Se sopii Herr P.K.:lle. Talsimme näin ollen korkean kivimuurin reunustamaa mutkaista asfalttitietä Settignanosta poispäin ja saavumme tuota pikaa toiseen hiljaiseen toscanalaiskylään, jonka pääkadulla ei liiku ristin sielua. Mutta kadun varressa on vaatimattoman näklöinen trattoria − ja siellä trattoriassa mitä ilmeisimmin ovat kaikki.
Kahden vuoden asuminen Italiassa on opettanut erottamaan välittömästi hyvän ravintolan huonosta. Tämä kuuluu edelliseen ryhmään, sen tajuaa heti. Ahdas ruokasali on täynnä sunnuntailounastaan nauttivia meluisia italialaisperheitä, valkoisiin kauluspaitoihin pukeutuneet miestarjoilijat juoksevat kiireisinä pienten neliskanttisten pöytien väleissä. Sisustusta ei kai ole uusittu viimeisimpään kolmeenkymmeneen vuoteen, koska sillä ei ole väliä: pääasia on ruoka, joka on erinomaista. Minun antipasti misti ja Herr P.K.:n raviolit tryffelikastikkeessa ovat moitteettomia, kuten myös jälkiruoaksi saamamme raikas eikä yhtään liian makea panna cotta. Siitä ei ateria enää paljon parane.
Huomenna Herr P.K. kuitenkin muuttaa takaisin Itävaltaan; Firenze ei oikein napannut. Grazissa ja Wienissä hänen olisi mukavampi kehitellä sosiologisia tutkimuksiaan ja kirjoitella juttujaan Die Presseen. Mutta näinköhän? Päätän muistaa häntä Casa del Popolon terassilta kunhan kevät tässä joutuu…
