Ranskan ulkoministeriön arkistojärjestelmä pettää hyväuskoisen käyttäjänsä. Varaukseni on jotenkin mennyt vikaan; kaikki on viimesyksyisestä muutosta vielä aivan sekaisin. Minulle levitellään käsiä:
- Il n’y a acun command.
Vihaan sitä elettä. Ranskassa se tehdään aavistuksen pehmeämmin kuin Italiassa, mutta muuten samaan tapaan kämmenet ylöspäin, olkapäitä kevyesti kohauttaen. Viestikin on täsmälleen sama: En voi tehdä mitään, sori.
Tant pis. Sentään on ihana lämmin auringonpaiste. Mielelläni ajan takaisin keskustaan ja poikkean tervehtimässä vanhaa pomoani Madame G.C.:tä.
Madame on jättänyt muotitalo C:n ja johtaa nyt toista liikettä Palace Royalin kupeessa. Uutuuttaan hohtava myymälä on viehättävä: lasia, pronssinväristä terästä ja vaaleaa puuta, aivan niin kuin meillä C:llä taannoin. Rekeissä riippuu raikas kesämallisto untuvankevyitä, kohtuuttoman kalliita vaatteita. Koska Madame G.C. on kokouksessa, istun nojatuoliin suuren peilin viereen odottamaan. Haluaisinko kahvia, vettä, luettavaa – tai kenties jättää painavan laukkuni? Kuinka he ovat niin ystävällisiä? Madame G.C. tapasi aina sanoa että olin asiakkaille liian kiva.
Lopulta hän saapuu pitkin harppovin askelin pehmeän kokolattiamaton poikki ja halaa. Korot ovat ainakin kymmenen senttimetriä, mutta matalissa balleriinoissani olen silti häntä pidempi. Muun muassa siksi hän kai minut aikoinaan palkkasi: irtisanoutuneen ruotsalaisen tilalle tarvittiin toinen pohjoismaalainen, jolla olisi vaaleat hiukset, pitkät sääret ja reilusti alipainoa. Olin täysiosuma.
Mutta Madame G.C.:llä oli myös muita arvoja. Hänestä minä olin cool kun saavuin Pariisin kalleimmille kaduille kaveriltani perimälläni, alkujaan kirpputorilta hankitulla fillarilla mitä kirjavimmat second hand –mekot päälläni. Hänkin oli ajautunut alalle sattumalta, silkasta uteliaisuudesta ja rahanpuutteesta, ja kertoi muotitalosta C. aikoinaan paikkaa hakiessaan jopa joutuneensa lainaamaan kengät työhaastatteluun. Sellaisesta sai asennetta: Madame G.C. oli se, joka selvitti ongelmatilanteet, siivosi muiden sotkut ja teki sen mitä kukaan ei halunnut tehdä. Ja sanoi minulle suorat sanat:
- Next time you say sorry I kill you.
Minulla on vieläkin tallella ne paperiarkit, joihin hän koleerikon otteella piirsi kymmenittäin erimallisia vaatekappaleita. Ranskalaista erikoissanastoa suomalaiselle, joka ei heti helpolla käsitä, etteivät housut ole vain housut ja hame vain hame.
Juomme espressoa boutiquen takahuoneessa Madame G.C.:n näyttäessä pienen poikansa valokuvia ja kertoessa mitä kaikkea on tapahtunut lähtöni jälkeen. Siinä ohessa hän nauttii laihan lounaansa: ohutta keittoa pahvimukista ja satunnaisia patonginmuruja. Minä muistutan häntä siitä miten hän kerran suuttui kun toin jälkiruoaksi hedelmäsalaattia:
- Ce n’est pas un vrai dessert! Oli hän huutanut pettymystään peittelemättä.
Opin silloin sen olennaisen asian, että vaikka ranskalaisessa muotitalossa kukaan ei oikeastaan syö mitään, jälkiruokana on oltava suklaata.
- Le dessert, ça doit donner mauvais conscience, Madame G.C. toteaa minulle nyt.
Pöydällä kiiltävien muotilehtien päällä lojuu vasemmistolainen Libération. Hedelmäsalaatin lisäksi sain aikoinaan kuulla siitä että toistamiseen tulin töihin Le Figaro laukussani.
- Il n’y a acun command.
Vihaan sitä elettä. Ranskassa se tehdään aavistuksen pehmeämmin kuin Italiassa, mutta muuten samaan tapaan kämmenet ylöspäin, olkapäitä kevyesti kohauttaen. Viestikin on täsmälleen sama: En voi tehdä mitään, sori.
Tant pis. Sentään on ihana lämmin auringonpaiste. Mielelläni ajan takaisin keskustaan ja poikkean tervehtimässä vanhaa pomoani Madame G.C.:tä.
Madame on jättänyt muotitalo C:n ja johtaa nyt toista liikettä Palace Royalin kupeessa. Uutuuttaan hohtava myymälä on viehättävä: lasia, pronssinväristä terästä ja vaaleaa puuta, aivan niin kuin meillä C:llä taannoin. Rekeissä riippuu raikas kesämallisto untuvankevyitä, kohtuuttoman kalliita vaatteita. Koska Madame G.C. on kokouksessa, istun nojatuoliin suuren peilin viereen odottamaan. Haluaisinko kahvia, vettä, luettavaa – tai kenties jättää painavan laukkuni? Kuinka he ovat niin ystävällisiä? Madame G.C. tapasi aina sanoa että olin asiakkaille liian kiva.
Lopulta hän saapuu pitkin harppovin askelin pehmeän kokolattiamaton poikki ja halaa. Korot ovat ainakin kymmenen senttimetriä, mutta matalissa balleriinoissani olen silti häntä pidempi. Muun muassa siksi hän kai minut aikoinaan palkkasi: irtisanoutuneen ruotsalaisen tilalle tarvittiin toinen pohjoismaalainen, jolla olisi vaaleat hiukset, pitkät sääret ja reilusti alipainoa. Olin täysiosuma.
Mutta Madame G.C.:llä oli myös muita arvoja. Hänestä minä olin cool kun saavuin Pariisin kalleimmille kaduille kaveriltani perimälläni, alkujaan kirpputorilta hankitulla fillarilla mitä kirjavimmat second hand –mekot päälläni. Hänkin oli ajautunut alalle sattumalta, silkasta uteliaisuudesta ja rahanpuutteesta, ja kertoi muotitalosta C. aikoinaan paikkaa hakiessaan jopa joutuneensa lainaamaan kengät työhaastatteluun. Sellaisesta sai asennetta: Madame G.C. oli se, joka selvitti ongelmatilanteet, siivosi muiden sotkut ja teki sen mitä kukaan ei halunnut tehdä. Ja sanoi minulle suorat sanat:
- Next time you say sorry I kill you.
Minulla on vieläkin tallella ne paperiarkit, joihin hän koleerikon otteella piirsi kymmenittäin erimallisia vaatekappaleita. Ranskalaista erikoissanastoa suomalaiselle, joka ei heti helpolla käsitä, etteivät housut ole vain housut ja hame vain hame.
Juomme espressoa boutiquen takahuoneessa Madame G.C.:n näyttäessä pienen poikansa valokuvia ja kertoessa mitä kaikkea on tapahtunut lähtöni jälkeen. Siinä ohessa hän nauttii laihan lounaansa: ohutta keittoa pahvimukista ja satunnaisia patonginmuruja. Minä muistutan häntä siitä miten hän kerran suuttui kun toin jälkiruoaksi hedelmäsalaattia:
- Ce n’est pas un vrai dessert! Oli hän huutanut pettymystään peittelemättä.
Opin silloin sen olennaisen asian, että vaikka ranskalaisessa muotitalossa kukaan ei oikeastaan syö mitään, jälkiruokana on oltava suklaata.
- Le dessert, ça doit donner mauvais conscience, Madame G.C. toteaa minulle nyt.
Pöydällä kiiltävien muotilehtien päällä lojuu vasemmistolainen Libération. Hedelmäsalaatin lisäksi sain aikoinaan kuulla siitä että toistamiseen tulin töihin Le Figaro laukussani.
