Olisi pitänyt oppia se jo silloin. Siis kun entisen kämppäkaverini poikaystävä maksoi kalasta Pariisissa yhdeksänkymmentä euroa. Kyllä, yhdeksänkymmentä euroa ja vieläpä ihan tavallisesta lohesta. Juttu oli niin absurdi, että sille naureskeltiin epäuskoisina paitsi ruokapöydän ympärillä myös vielä pitkän aikaa tapauksen jälkeenkin.
Pariisin hintoihin sain lähempää kosketusta myöhemmin, muotitalossa C. työskennellessäni. Muistan sen päivän kun yllätin itseni toteamasta asiakkaalle:
- Mais c’est un bon prix!
Kyse oli laukusta, joka maksoi seitsemänsataa euroa.
En ole nyt väittämässä että Pariisi on järjettömän kallis (se on kallis, mutta kaupungissa on edullisiakin asioita, sellaisia kuin metrolla ajaminen, elokuvissa käyminen, patongit, viini, sanomalehdet, kirjat ja ruusukimput − siis itse asiassa kaikki olennainen). Väitän vain ettei Pariisin hinnoissa ole juuri logiikkaa. Täällä voi joutua maksamaan mitä tahansa mistä tahansa ja milloin tahansa: hunajamelonista neljä euroa kappale, vesipullosta viisi euroa (kun lasillinen viiniä samaisessa kahvilassa maksaa kolme euroa; tämä on jo klassikko ja itse asiassa hyvin tavallista), minimaalisesta juustolajitelmasta toistakymmentä euroa… Yllätykset eivät ota loppuakseen.
Ehkä mielivaltaisimmilta ja järjenvastaisimmilta tuntuvat ranskalaisten hedelmien ja vihannesten hinnat (kotimaisten omenoiden hinta torilla kolmannessa kaupunginosassa: neljä ja puoli euroa kilo) − etenkin jos yhtään tuntee historiaa. Yhteinen, protektionistinen maatalouspolitiikka on perinteisesti ollut ennen kaikkea ranskalaisten lempilapsi. Ranskalaista maanviljelijää on tuettu eurooppalaisin voimavaroin kohta jo puoli vuosisataa: Euroopan yhteisön (nykyinen unioni) kymmenen ensimmäisen vuoden aikana kokonaiset kolme neljäsosaa kaikista ministerineuvoston kokouksista omistettiin maatalouspolitiikan muotoilemiseen - maatalouteen (pitkälti saksalaisten kukkaroista) kanavoitujen summien ollessa tähtitieteellisiä. Ne setelit käärivät taskuihinsa lähinnä ranskalaiset, jotka eivät epäröineet käyttää mitä epädiplomaattisimpia keinoja tavoitteidensa saavuttamiseen. EU:n historia on toisin sanoen pitkälti maatalousdraaman historiaa, jonka pitkissä ja tunteikkaissa näytöksissä tähtiosaa esittivät Quai d’Orsayn taidokkaat diplomaatit.
Siispä jos maataloustuotteiden hinnat historioitsijaa hämmästyttävät, vähemmän yllättää se, mitä Anne Sjöblom reilu kuukausi sitten kertoi MTV 3:n blogissaan:
Ranskan maatalousministeri Bruno Le Maire oli Helsingissä helmikuun puolivälissä pitämässään lehdistötilaisuudessa kertonut EU-maiden välillä vallitsevan konsensus siitä, ettei unionin maatalousbudjettia leikata seuraavassa rahoituskehyksessä. Neljä tuntia myöhemmin hän kuitenkin vihtiläisessä navetassa oli todennut toimittajalle: “Ei ole konsensusta. Mutta neuvotteluissa on edetty paljon.”
Miksi vastaus muuttui? Sjöblomin selitys pitää epäilemättä paikkansa: ”Ranskalaisten mielestä asiat on usein sovittu, jos he ovat ne sopineet, ja muista viis.”
Mutta yhtä en ymmärrä: Kuinka voikaan Aurinkokuningas olla myös se Kuningas Midas, joka muuttaa salaatinlehdetkin kullaksi?
