Perjantaina menen juoksulenkille Tuileriesin puistoon. Kello lähenee jo seitsemää, ilta on kuulas ja valo juuri sellaista, jollaisessa Pariisi minusta on kauneimmillaan: ohutta, hentoa ja vaaleaa. Ympärilläni aukeaa La ville de la lumière, epätodellinen ja utooppinen, toteutumattomien unelmien ja täyttymättömien lupausten ihmeellinen haavekaupunki. Seinen puoleisesta portista laskeudun leveille jo melkein autioille hiekkakäytäville. Joitakin turisteja vielä maleksii Louvren suunnalta Concorden aukota kohti, mutta pian menisivät portit kiinni, puisto suljettaisiin yöksi.
Etäämmällä olevan suihkulähteen liepeillä kuitenkin tapahtuu: puiston luoteiskulmaan on pystytetty valtava valkoinen teltta, josta purkautuu upeasti pukeutuneita ihmisiä. Arvaan heti mistä on kysymys: jonkin muotitalon näytös on juuri päättynyt. Paikalla parveilee lisäksi aikamoinen joukko aivan muuta, joskin kovasti glamourinnäkläistä väkeä.
Me tavalliset ja ”ne”. Raja-aita välillämme on yhtä aikaa olematon ja ilmeinen.
Ja sitten jälleen yksi déjà vù (tai sen tapainen): Täsmälleen sama paikka lokakuussa 2006. Muotitalo C:n näytös, aurinkoinen syyspäivä, viimeinen työpäiväni kyseisen talon palveluksessa. Minä olen tuolla toisella, kauniiden ja kuvattavien puolella. Samppanjan päihdyttämänä, hyväntuulisena, vaatteissa joita en omista ja jotka maksavat ihan kauheasti.
Nyt minulla on vanha Reebokin verryttelypuku ja kivulias tietoisuus omasta näkymättömyydestäni. Zoomit kohdistuvat muualle, saan tehdä teltan kupeessa pienen spurtin kaikessa rauhassa.
Vaan missä ja millainen olisinkaan nyt, jos en tuona lokakuisena päivänä olisi sinetöinyt valintaani? Kukaan ei minua pakottanut, ihan itse halusin mennä.
Viikonloppuna osallistun Pariisissa ja Fontainebleussa järjestettävään kylmää sotaa käsittelevään konferenssiin. Siellä ei ole vaikeaa saada huomiota osakseen: paikalla on nuoria naisia lisäkseni vain yksi. Äänessä ovat papat (”permettez-moi un petit souvenir…”) ja glamourista jäljellä tasan se minkä he hämärästi vielä muistavat. En valita: varsinkin viimeisen konferenssipäivän esitelmät ovat mielenkiintoisia ja lounaalla tarjoiltu Bordeaux erinomaista. Konferenssin päätteeksi päädynpä vielä aterioimaan varsin sekalaisessa seurueessa: paikalla on Sciences Po:sta juuri väitellyt saksalainen tutkija, juopunut ekstrovertti rouva, joka on tehnyt pitkän uran Ranskan valtionhallinnossa ja näyttää tuntevan (hyvin!) koko maan poliittisen eliitin, sekä valtionarkiston pian eläkkeelle jäävä lupsakka johtaja.
- C’est trop cool pour moi, toteaa jälkimmäinen Maraisin trendikkäistä kävellessämme myöhemmin Rue Vieille du Templea kolmatta kaupunginosaa kohti.
- Non, ce n’est pas cool du tout, vastaan hänelle.
On nimittäin olemassa ero sen välillä mikä vain pyrkii olemaan « cool » ja sen, mikä on oikeasti, siis ihan pohjimmiltaan «cool ».
- L’histoire de la guerre froide, c’est vraiment cool.
Pysyn edelleen väitteessäni.
