Matkalaukkuineni lähdin taas kerran yön selkään. Kaduilla ei ollut vielä ketään eikä metroasemallakaan muita kuin sen vakituiset asukkaat, epämääräiset mytyt mutkaisten käytävien hämärissä nurkissa. Ne erottuivat nyt paremmin, muuttuivat jotenkin elävimmiksi. Kai siksi että kohtasin heidät yksin, varhaisen aamun kolkossa hiljaisuudessa, kellon vasta tullessa kuusi.
Vain niin aikaisin aamulla näkee selvästi suuren kaupungin toisen todellisuuden, joka jo auringon noustessa häviää ylenpalttiseen valoon, meluun ja vilinään. Sillä toisella todellisuudella on sulkeutuneet kasvot, rispaantuneet kynsinauhat ja piintynyttä likaa kuluneen poplarin hihansuussa.
Tarkoitan myös niitä äänettömiä, jotka nuokkuvat RER-junassa matkalla Charles de Gaullen lentokentälle. Eivät he mihinkään lennä vaan huolehtivat vain siitä että minä voin lentää. Että käytävillä on puhdasta, että rattaat pyörivät.
Hyvin pian kyllä heidät unohdan. Terminaaliin päästyäni olen jo täysin toisenlaisessa maailmassa, missä huoletta voi ostaa ylihinnoitellun kahvin, luomuomenamehua ja istahtaa katselemaan aamun sarastusta leveiden kiitoratojen takaa. Siinä mieleeni kuitenkin palaa ranskalaisfilosofi Marc Augén toteamus:
”La grande architecture mondiale s’inscrit dans l’esthétique actuelle, qui est une esthétique de la distance tendant à nous faire ignorer tous les effets de rupture. Les photos prises des satellites d’observation, les vues aériennes nous habituent à une vue globale des choses. La misère est belle, pittoresqué, observée de loin et de haut. »
Myönnän kuuluvani niihin etuoikeutettuihin, joilla on ollut onnea katsella maailmaa kaukaa. Minun perspektiivini ovat lintuperspektiivejä, leveitä ja venytettyjä ja ennen kaikkea tarpeeksi epätarkkoja aiheuttaakseen erityistä levottomuutta tai huolta.
Vain hetkittäin hätä paisuu näkyväksi, kuten nyt Japanissa. Vaikka silloin se on toista, se on médiatisé. Pikemminkin kuin todellista se on ”hypertodellista” (Umberto Eco). Ja siitäkin Marc Augé sanoo viisaasti:
« Il n’y a plus d’autre événement que médiatisé. - - [N]ous pensons connaître ce monde et ses acteurs. Nous avons une familiarité de plus en plus grande avec l’état du monde et l’évidence des images nous fait oublier qu’en fait nous n’avons rien vu, que nous sanvons peu et mal. »
(Marc Augé : Où est passé l’avenir ? Paris, Seuil 2011)
Ilmiö ei ole déjà vu – vaan jamais vu. Aikamme moniin paradokseihin kuulunee se, että kaiken nähneitä vaivaa krooninen sokeus.
