Viime viikon perjantaina ei Pariisissa ollut niin keväistä kuin nyt. Satoi, paljon. Ja Mr M. MC A., amerikkalainen taidemaalari, piti näyttelynsä avajaisia kolmannessatoista kaupunginosassa. Gallerian ulkopuolella, katoksen suojassa tapasin vuokraemäntäni Mme I.G.:n. Kysymykseeni, kuinka viikko oli kulunut, hän puuskahti:
- Pas très bien; c’était une semaine malheureuse!
Mme:lla oli ystäviä Japanissa.
Siitä puhuimmekin sitten ihan koko illan, Japanin katastrofista ja sen mielettömyydestä. Viini jäi laseihin, taulut miltei katsomatta, niin kuohuksissaan oli Madame siitä mitä Japanissa tapahtui.
Pakko myöntää: kiinnostukseni onnettomuuden yksityiskohtiin oli huomattavasti vähäisempää. Ehkäpä siksi että henkilökohtainen suhteeni Japaniin rajoittui sushin syömiseen (Jonathan Safran Forein kirjan luettuani tosin yhä huonommalla ja huonommalla omallatunnolla), yhteen epätoivoiseen yritykseen opiskella japanin kieltä (montakohan merkkiä vielä tunnistankaan?) ja epärealistisiin unelmiin Tokion matkasta (jotka kyllä nyt hautautuivat ainakin vähäksi aikaa). Pikemminkin kuin varsinaiseen tapahtumien kulkuun, uteliaisuuteni oli kohdistunut ranskalaisten reaktioon mahdollisen ydinkatastrofin edessä.
Kaksi keskeistä havaintoa:
Ensiksikin, Japanin tapaus on osoittanut, että edelleen elämme kansallisvaltioiden maailmassa, jossa kansainvälinen solidaarisuus on näennäistä. Ranskalaiset lähtivät Japanista heti (maassa asuvista 9000 ranskalaisesta kotia kohti suuntasi välittömästi yli puolet). Mukana ei ollut vain energiayhtiö Arevan väkeä vaan myös Ranskan lähetystön henkilökuntaa ja Radio Francen toimittajat. En väitä että itsekään olisin jäänyt, mutta moinen joukkopako jättää epäilemättä vähän kolkon tunnelman. Le Monden Tokion kirjeenvaihtaja totesikin: ”’Nos amis japonais’ – risque de sonner un peu plus faux à leurs oreilles”.
Toiseksi, jopa ydinenergian suurvallassa Japanin tapaus on yllyttänyt itsereflektioon. Ranskassa lähes 78 % energiasta tuotetaan ydinreaktoreissa, ja ydinvoimadiskurssi on perinteisesti ollut varsin defensiivistä. Niin kuin se oli aluksi nytkin: Ensin tapausta vähäteltiin, katastrofista varottiin puhumasta. Ja samalla tietysti painotettiin Japanin olevan tietysti ihan eri juttu (”Il est bien évident que la situation française n'est pas comparable à celle du Japon”; CGT Énergie - ammattijärjestön edustaja). Kaavaan kuului tietysti myös kansalaisten rauhoittelu ja se välttämätön turvallisuuspuhe (”Sûreté des installations, notre obsession”; energiayhtiö EDF:n johtaja).
Mutta paljon täällä on kuulunut myös kriittisiä ääniä, jotka vaativat energiapolitiikan muutosta. Onhan siihen nyt jo korkea aikakin: Ranskan ydinvoimahanke juontuu toista maailmansotaa seuranneilta vuosikymmeniltä, presidentti Charles de Gaullen kansalliseen omavaraisuuteen ja riippumattomuuteen tähdänneestä nationalistisesta politiikasta. ”Ranskan säteilyn” konsepti luotiin alkujaan paitsi jälleenrakennusvuosien tarpeisiin myös kompensoimaan sodassa nöyryytetyn suurvallan heikentynyttä poliittista, taloudellista ja sotilaallista mahtia. Gaullistinen nurkkapatriotismi johti niin ikään siihen, että nimenomaan ranskalaiset torpedoivat yritykset rakentaa yhtenäistä Eurooppaa ydinsektorin ympärille (kuka muistaa vielä Euratomia?). Sen jälkeen on maailma kuitenkin muuttunut ja Ranskan asema niin ikään. Vähitellen ymmärretään ehkä täälläkin että atomista puhuessamme puhumme menneen vuosisadan vääristä illuusioista.
Vaan ymmärtävätkö sen myös energiapoliittisten ratkaisujen tekijät Suomessa?
P.s. Tämä teksti on tuotettu 78 % ranskalaisella ydinsähköllä.
