Olen aika ylpeä uusista vaaleanpunaisista kynsistäni. Lakkasin ne ihan itse. Viimeksi minulla taisi olla lakatut sormenkynnet eskarissa; kuusivuotiaana olin paljon hienompi lady kuin nykyään.
Pariisi saa haluamaan vaaleanpunaista kynsilakkaa, vaaleanpunaisia ballerinatossuja, vaaleanpunaisia tulppaaneja, vaaleanpunaisia leivoksia, vaaleanpunaisia unelmia, parfyymiä vaaleanpunaisessa pakkauksessa – ja vaaleanpunaista vessapaperia.
Helmikuusta lähtien vessapaperini on ollut yksinomaan vaaleanpunaista.
Tämä voi kuulostaa triviaalilta, mutta se ei ole sitä. Väitän että niin vessapaperi kuin muutkin yllä luettelemani asiat sisältävät olennaisen viestin elämäntapaan liittyen.
Muistatteko kun Suomessa joitakin vuosia oli paperityöläisten lakko, ja kaupan hyllyille ilmestyi ihan vieraita ulkomaalaisia rullia? Oli kielontuoksuista, kukikasta, pallokuvioista, pehmeää, ekstrapehmeää − ja tietenkin pastellinsävyistä vessapaperia. Mieleeni on jäänyt, miten eräs toimittaja kirjoitti Euroopan jakautuvan kovan ja pehmeän, tylsän ja ei niin tylsän vessapaperin maihin. Vessapaperi oli kulttuuriasia, asenneasia, hän totesi. Eikä epäilystäkään jäänyt siitä kumpaan joukkoon Suomi kuului.
Karhea ja väritön vessapaperi on vähän sama juttu kuin rumat alusvaatteet − tai prinsessakynsien, ballerinatossujen, leikkuukukkien, leivosten, haaveiden ja ihanien tuoksujen puute. Kyllähän niinkin selviää, mutta ankeasti.
Ranskalaiset sen sitä vastoin osaavat: Galeries Lafayetten lingerie-osastolle viitoittaa kyltti: ”vêtements de séduction”, kahvilan terassilla kuulen kuinka asiakas vaatii tarjoilijalta aperitiiviinsa ”vain aavistuksen” mustaviinimarjan makua, ja aivan kotini lähellä on kauppa, jossa myydään yksinomaan orkideaoja.
Nautinnon aspekti ja kauneuden, sofistikoituneisuuden aspekti, se on olemassa aina, kaikkialla. Eikä sen etsintä ole snobismia, hienostelua, turhuutta tai turhamaisuutta, vaan vain yritystä elää ihan vähän ihanammin.
