Sunnuntaina saan uudet naapurit. He muuttavat niin kovaäänisesti, että minun on paettava terassiltani Palais Royalin puutarhaan. Päivä on aurinkoinen ja vielä verkkainen, mutta kuninkaallisen palatsin puutarhassa istumapaikan joutuu jo jakamaan. Tuntematon Signor tekee auliisti tilaa; huomaavaisesti hän levittelee sanomalehteään niin että mahdun penkin toiseen päähän suurine laukkuineni ja monistenivaskoideni.
Myöhemmin käy ilmi että hän on italialainen konsultti, Pariisissa jo toistakymmentä vuotta. Ja että Corriere della Serassa on juttu Suomen eduskuntavaaleista.
- Qu’est-ce que vous en pensez? Signor kysyy. Kuinka paljon ääniä Perussuomalaiset tulevat saamaan?
Vähemmän kuin ennusteissa, vastaan. Ehkä kymmenen prosenttia, korkeintaan vähän päälle. Soini myy vääriä unelmia, halpaa irrealismia. Loppujen lopuksi ihmisten on nähtävä sen läpi.
Mitä naiivia! Nyt olen tietysti hämmästynyt, järkyttynyt ja häpeissäni.
- C’est la même chose partout, yritän puolustella Mme I.G.:lle, joka saapuu teelle kun alustavat tulokset on jo saatu. Soini-ilmiö tulisi pikemminkin nähdä osana yleiseurooppalaista trendiä; politiikka radikalisoituu, kaikkialla yhä monimutkaisempiin kysymyksiin annetaan yhä yksinkertaisempia vastauksia.
Mutta yhdeksäntoista prosenttia?
Saksalainen Der Spiegel kirjoitti Soinista jo ennen vaaleja (11. huhtikuuta 2011): „Jahrelang stand das Nordland bei Pisa-Studien ganz vorn; bei internationalen Vergleichen über Lebensqualität, Wirtschaftskraft, Finanzstabilität oder Kampf gegen Filz und Korruption erreichten die Finnen Bestnoten. Seit vorigem Sommer ist alles anders. Auf einmal ist der schöne Schein der politisch korrekten Finnen nachhaltig beschädigt.“
Artikkelin kirjoittaja osoittaa tietenkin melkoista tietämättömyyttä Suomen poliittista historiaa kohtaan (niin kovin herttaista ja harmonista meillä ei suinkaan aina ole ollut; muistellaanpa vaikka Kekkosen Suomea, sen perässähiihtäjiä, vennamolaisia ja muita opportunisteja), mutta kertoopa hän ainakin siitä mielikuvasta, joka suomalaisesta politiikasta ulkomailla pitkään on vallinnut: Suomessa ei tarpeettomia taituroitu eikä teuturoitu. Meno oli tasaista, hallittua ja ennakoitavaa.
Vaan nytpä ovat ajat toiset, ja Soinin voitto oli samalla suomalainen propagandatappio.
Palais Royalin puistossa keskustelu kääntyy vääjäämättä Silvio Berlusconiin. Ihmetellessäni kuka häntä vielä kannattaa (asuin Italiassa yli kaksi vuotta koskaan tapaamatta ketään, joka avoimesti olisi tunnustanut tukevansa maan istuvaa pääministeriä), Signor kertoo minulle yli kahdeksankymppisestä tädistään. Tämä äänesti Berlusconia, koska Silvio oli ”komea mies”.
Annetaan siis kansan puhua. Yliarvioimatta silti ketään.
