Maasta toiseen muuttamiseen liittyy kaikenlaista hankaluutta. Yksi liittyy kampaajiin. Kotipaikkaa yhtenään vaihtaessa omasta luottokampaajasta kiinni pitäminen on mahdotonta. Ja kaikkihan sen tietävät, millainen riski uudelle kampaajalle menemiseen sisältyy: huonolla tuurilla voi menettää paitsi hiuksensa, tyylinsä myös rahansa.
Minulla on tästä kaikesta kokemusta.
Ensimmäistä kertaa Pariisissa kampaajalla ponihännästäni hupeni valehtelematta (ainakin!) kaksikymmentä senttiä. Sitä en suinkaan halunnut. Mutta reipasotteisella Madamella oli latvojen tasoituksesta täysin toisenlainen näkemys kuin minulla, eikä sanavarastoni ja rohkeuteni tuolloin vielä aivan riittäneet siihen, että olisin saanut ajettua tahtoni läpi.
Se sanavarasto. Koskaan ennen en ollut tullut ajatelleeksi, että kampaajalla tarvitaan aivan erityiset käsitteet. Siis sellaiset kuin couper, colpe di sole, rincer, taglia, laver, piega ja niin edelleen. Nyt hallitsen ne jo kutakuinkin italiaksi ja ranskaksi – aktiivisen yrittämisen ja erehtymisen jälkeen.
Nimittäin myös ensimmäinen kampaajakokemukseni Italiassa osoittautui traumaattiseksi. Kotikorttelissani sijaitsi fiinin näköinen kampaamo, jossa pian Firenzeen muuttoni jälkeen päätin kokeilla onneani. Kaikki meni jokseenkin toivomusteni mukaan, kunnes pääsin kotiin ja vilkaisin käyntikorttia, jonka miespuolinen kampaaja minulle lähtiessä oli ojentanut. Sen taakse oli raapustettu kännykkänumero ja hätäinen viesti: ”Call me.” En palannut sinne enää ikinä.
Tapauksen jälkeen olin ymmärrettävästi hyvin tyytyväinen löydettyäni Signor Francescon (hänet mainitsin jo blogimerkinnässäni 22. tammikuuta 2011). Signor Francesco on todellinen ammattilainen ja tietää täsmälleen mitä haluan. Ja vähitellen hän on oppinut viimeisimmänkin säännön: vaikka minulla olisi mukanani vakavanpuoleisia aikakauslehtiä, en kuitenkaan halua keskustella hänen kanssaan maailmanpolitiikasta. Italiaksi. Kun föönit hurisevat ja Signorin omaperäiset pumpuli- ja muovikelmuviritelmät päässä on vähän autistinen olo.
Tänään tuli kyllä Signoria ikävä. Tein elämäni toisen käynnin ranskalaisella kampaajalla. Olin valmistellut kaiken hyvin ja huolellisesti valinnut erittäin viehättävän pienen kampaamoliikkeen (itse asiassa kauneimman ikinä näkemäni; sen löytäessäni olin heti aivan myyty) kotini lähellä toisessa kaupunginosassa. Ja oikeastaan kaikki olikin täydellistä: leppoisaa lounge-musiikkia, rauhallinen ja hienostunut ilmapiiri, tyylikkäitä, hillittyjä asiakkaita, ihanan tuoksuisia luomu-kampaamotuotteita, tulos täysin toivomusteni mukainen… Mutta sitten lasku.
Todettakoon se jälleen kerran: täällä voi joutua maksamaan mitä tahansa mistä tahansa ja milloin tahansa (blogimerkintä 31. maaliskuuta 2011).
Oppirahat, sanoisi aina niin viisas äitini. Vaan kuinkahan monet vielä?
