Neljä yötä palelin. Neljä kokonaista yötä. Ei siinä järin lohduttanut se, että ikkunasta näkyi Palazzo Vecchio tai että päivällä riitti valoa niin että saattoi aurinkolasit nenällä puikkelehtia kaupungin varjoisia kujia bussipysäkille Piazza San Marcolle. Se kylmyys oli julmaa, kosteaa, sitkeää, luihin ja ytimiin käyvää. Lopulta menin maata pukeutuneena kahteen aluspaitaan, villapaitaan ja villatakkiin, trikoisiin ja kaksiin villasukkiin; täkit olin käärinyt nelinkertaisiksi. Ei totisesti olisi uskonut olevansa maassa, jossa runsasta appelsiinisatoa juuri korjattiin.
Onneksi ystäväni Signor C.C.:n luona oli lämpimämpää. Hän toimitti minulle paksun untuvatäkin ja hassun pienen keltaisen lämmityslaiteen aivan sängyn viereen. Sitä paitsi huoneessa oli televisio.
Olinkin jo ehtinyt unohtaa.
Nimittäin sen että Italian televisio on surkea vitsi. Rai 1 ja muut kanavat tarjoavat illasta toiseen tyhmiä visailu- ja keskusteluohjelmia, joita kauniit nuoret naiset (kaikki samanlaisia, pitkäsäärisiä ja pitkäripsisiä) emännöivät, ja joissa vanhat rumat miehet (kontrasti on ilmeinen) puhuvat tauotta ja yhteen ääneen. Kulissit ovat kuin kahdeksankymmentäluvulta, lähetyksen päätteeksi saapuu harvasanainen nunna valmistamaan herkullisen näköistä jälkiruokaa.
Italia, così bella, cosi pazza…
Mutta rakastettava sitä on, televisioviihteen tai lämpöeristysten laadusta viis.
Huomaan tulleeni vähän nostalgiseksi. Viimeisenä iltana Firenzessä käyn vielä koputtamassa alakerran pastakauppiaan ikkunaan, juoksen Piazzale Michelangelolle (aurinko laskee juuri; vuorilla näkyy lunta, sypressit sojottavat horisonttiin veistoksellisina) ja nautin Signor C.C.:n kanssa kunnollisen toscanalaisen illallisen (kastanjajauhoista tehtyjä ricottatäytteisiä ravioleja rosmariinikastikkeessa; valtavan antipastolautasen jälkeen kykenen ne hädin tuskin syömään). Jopa lipuntarkastaja bussissa saa minut ikävöimään Italiaa: hän ottaa kyllä elektronisen lippuni, muttei käytä sitä lukulaitteessa vaan nostaa sen valoa vasten aivan kuin voisi siitä sillä tavoin jotakin tulkita, ja ojentaa sen sitten silmää iskien takaisin. Voi näitä epäreiluja erivapauksia!
Münchenissä taivas onkin sitten harmaa ja pyryttää lunta. Kuten myös Pariisissa. Herr Dr M.G. jättää minut matkalaukkujemme kanssa Rue du Rivolille, huitoo minulle taksin ja häviää kiireesti ihmisvilinään. Kohta hän olisi jo Berliinissä.
Minä taas etsin kolmannesta kaupunginosasta asunnon, jonka oven lukkoon avaimeni sopii.
