Brysselin Gare de Midillä tapaan sattumalta monsieur C.L.:n, belgialaisen juristin, josta kerroin blogimerkinnässani 30. huhtikuuta 2010 (Back to Sweden?). On varhainen aamu, pimeää, sumuista ja sateista. Saavun Chaleroin lentokenttäbussille paljoine matkatavaroineni, läikkyvä kahvimuki kädessä, vanha turkishattu silmillä, vähän hätäisenä ja hajamielisenä - ja siinä hän yhtäkkiä seisoo, tunnistaa minut heti:
- Salut!
- Oh, salut!
Niin minulla sitten on matkaseuraa Gare du Midiltä Stazione Santa-Maria Novellalle asti; myös Monsieur lentää Firenzeen.
Houkuttaa tietysti kovasti kysyä Monsieurilta Belgian politiikasta taas. Kun en ymmärrä ollenkaan: Miten on mahdollista että keskellä Eurooppaa sijaitsee maa (vieläpä EU:n perustajajäsenvaltio), jossa ei ole ollut hallitusta liki seitsemään kuukauteen? Mistä ihmeestä belgialaiset oikein jaksavat riidellä? Tilannetta ei näytä tuntevan tai käsittävän oikein kukaan ulkopuolinen; vasta nyt kun maan talous ihan todella natisee, siitä on alkanut aidosti kiinnostua myös ulkomainen media.
Viime kädessä kyse on pikkuasioista, sanoo Monsieur C.L. Yksi jos toinenkin sitä paitsi on jo närkästymässä kiistoihin. On selvää että Belgia kärsii niiden vuoksi.
Matkan taittuessa Monsieurin kanssa käytyjen keskustelujen myötä minä muuten myös todella ymmärrän miten monta tulokulmaa Brysseliin voi ollakaan. EU:n pseudotodellisuus on hänelle täysin vieras, kun taas monella EU-virkamiehellä (tämän huomasin itsekin kaupungissa asuvista ystävistäni, joista muuten yksikään ei ole belgialainen) ei ole kunnollista kosketusta maahan jossa he elävät. Tietystä perspektiivistä katsottuna Euroopan pääkaupunki ei sijaitse oikein missään; se on neutraali non-place, irtonainen hybridi, avaruudessa vapaasti leijuva, outo, sekavasti miehitetty alus.
On muuten vähän hassua palata kotiin todella palaamatta omaan kotiin - olen luopunut Firenzen asunnostani. Vien laukkuni Mrs J.G.:n luokse ja lähden heti kaupungille, missä kaikki näyttää olevan paikallaan, kaikki. Myös uskollinen kampaajani Signor Fransesco, joka minut nähdessän rientää tervehtimään ja huudahtaa:
- Sei ancora pìu nordica!
No niin, mitäpä muuta, paikathan tarttuvat. Ehkäpä pohjoisen suunnalla viettämäni liki kaksi kuukautta ovat jättäneet kevyen jäljen, itselleni vielä huomaamattoman. Juon kai siis espressoni vähän suomalaisempana taas, ainakin jonkin aikaa.
- Salut!
- Oh, salut!
Niin minulla sitten on matkaseuraa Gare du Midiltä Stazione Santa-Maria Novellalle asti; myös Monsieur lentää Firenzeen.
Houkuttaa tietysti kovasti kysyä Monsieurilta Belgian politiikasta taas. Kun en ymmärrä ollenkaan: Miten on mahdollista että keskellä Eurooppaa sijaitsee maa (vieläpä EU:n perustajajäsenvaltio), jossa ei ole ollut hallitusta liki seitsemään kuukauteen? Mistä ihmeestä belgialaiset oikein jaksavat riidellä? Tilannetta ei näytä tuntevan tai käsittävän oikein kukaan ulkopuolinen; vasta nyt kun maan talous ihan todella natisee, siitä on alkanut aidosti kiinnostua myös ulkomainen media.
Viime kädessä kyse on pikkuasioista, sanoo Monsieur C.L. Yksi jos toinenkin sitä paitsi on jo närkästymässä kiistoihin. On selvää että Belgia kärsii niiden vuoksi.
Matkan taittuessa Monsieurin kanssa käytyjen keskustelujen myötä minä muuten myös todella ymmärrän miten monta tulokulmaa Brysseliin voi ollakaan. EU:n pseudotodellisuus on hänelle täysin vieras, kun taas monella EU-virkamiehellä (tämän huomasin itsekin kaupungissa asuvista ystävistäni, joista muuten yksikään ei ole belgialainen) ei ole kunnollista kosketusta maahan jossa he elävät. Tietystä perspektiivistä katsottuna Euroopan pääkaupunki ei sijaitse oikein missään; se on neutraali non-place, irtonainen hybridi, avaruudessa vapaasti leijuva, outo, sekavasti miehitetty alus.
On muuten vähän hassua palata kotiin todella palaamatta omaan kotiin - olen luopunut Firenzen asunnostani. Vien laukkuni Mrs J.G.:n luokse ja lähden heti kaupungille, missä kaikki näyttää olevan paikallaan, kaikki. Myös uskollinen kampaajani Signor Fransesco, joka minut nähdessän rientää tervehtimään ja huudahtaa:
- Sei ancora pìu nordica!
No niin, mitäpä muuta, paikathan tarttuvat. Ehkäpä pohjoisen suunnalla viettämäni liki kaksi kuukautta ovat jättäneet kevyen jäljen, itselleni vielä huomaamattoman. Juon kai siis espressoni vähän suomalaisempana taas, ainakin jonkin aikaa.
