Toisinaan osuu Hesarimme todellakin oikeaan. Eilen Kuluttaja-sivuilla oli elintarvikkeiden pientuottajista juttu, jossa toimittaja totesi:
”Valikoima suurten kauppaketjujen ruokakaupoissa on yllättävän samankaltainen ja suppea, ainakin jos haluaa karttaa tehdasmarinoituja lihasuikaleita, E-koodattuja eineksiä ja tuoretiskin savukalaa, joka on pyydetty ties milloin. Leipäkin pysyy ’tuoreena’ jopa viikon.”
Hyvä, olihan aikakin! Ehkä täällä vähitellen herätään kun jo valtakunnallinen mediakin asiasta huolehtii.
Ja huomio: kyse ei nyt ole suomalaisen ruoan erinomaisuudesta sinänsä. Meillä on hienoja raaka-aineita ja erinomaisia ravintoloita (sen tunnusti jopa italialainen La Reppublica julkaistessaan joulun alla kokonaisen aukeaman laajuisen artikkelin suomalaisesta keittiöstä). Ongelma on pikemminkin siinä, ettemme oikein ajattele mitä syömme. Suomalaiset vain haluavat kaiken halvalla ja helposti. Laadulla ei niin ole väliä.
Onhan tietysti se vähän outoa maassa missä käydään alituista keskustelua syömisestä ja juomisesta. Aivan ihmeellistä keskustelua, jota hallitsevat ravintoterapeutit, terveysviranomaiset ja muut viisaat. Ja me kuuntelemme heitä; kokonaisia sukupolvia jo ehtinyt kasvaa ravintoympyrän kuvat kouluruokalan seinällä. Mutta jos asiantuntemusta ja puhetta kerran niin piisaa, miksi me sitten edelleen olemme läskejä ja vaivaisia?
Itse asiassa mysteerin selvittämiseen ei tarvitse kuin joitakin havaintoja suomalaisen ruokamarketin kassalla: Syömme liikaa lisäaineita ja prosessoituja elintarvikkeita (täällä verotetaan viinejä muttei ”kevyin” taikasanoin myytäviä myrkkyjä), liikaa lihaa (proteiinia saa kyllä tarpeeksi vaikka leikettä ja suikaletta ei olisikaan tarjolla ihan joka aterialla), maitotuotteita (kauhukuvat alati uhkaavasta kalsium-vajeesta ovat maitomonopolimme lahjomien väärien tietäjien sumutusta), ja ehkäpä myös liikaa vehnää (en bulla, bullan, bullor, bullorna ja sitten onkin keliakia). Luulenpa että Suomessa syödään liikaa ihan kaikkea (sille on varmasti muitakin kuin kulttuurisia ja geneettisiä syitä miksi laihdutuskuureistamme venyy elämän mittaisia).
Olemme siis ahneita, laiskoja ja auttamattomasti harhaan johdettuja. Voi meitä.
Toisin on Italiassa. Italialaiselle ei ole alkuunkaan yhdentekevää mitä hän suuhunsa panee. Vaikka se onkin myytti että Italiassa muka kokattaisiin kaiket päivää, siellä kuitenkin suhtaudutaan ruokaan aivan toisella tavalla. Ruokaa arvostetaan ja kunnioitetaan. Ja siitä nautitaan.
Näitä syntyjä syviä olen tässä pohdiskellut paitsi suomalaisten ruokamarkettien uuvuttavissa aavikoissa vaeltaessani (arvatkaa vaan kaipaanko jo St. Ambriogon ihanalle torille tai kotikorttelini pastapuotiin!) ja Jonathan Safran Foerin erinomaiseen kirjaan syventyessäni. Teos käsittelee teollista lihantuotantoa ja sen monia helvettejä. Kehotan: lukekaa ja havahtukaa. Aivan piakkoin on kuulemma saatavilla suomenkielinenkin painos.
”Like pornography, factory farming is hard to define but easy to identify. In a narrow sense it is a system of industrialized and intensive agriculture in which animals − often housed by the tens or even hundreds of thousands − are genetically engineered, restricted in mobility, and fed unnatural diets (which almost always include various drugs, like antimicrobials). Globally, roughly 50 billion land animals are now factory farmed every year. (There is no tally of fish.) Ninety-nine percent of all land animals eaten or used to produce milk and eggs in the United States are factory farmed. So although there are important exceptions, to speak about eating animals today is to speak about factory farming.”
“Beyond the unhealthy influence that our demand for factory-farmed meat has in the area of food-borne illness and communicable diseases, we could cite many other influences on public health: most obviously the now widely recognised relationship between the nation’s major killers (heart disease, number one, cancer, number two; and stroke, number three) and meat consumption or, much less obviously, the distorting influence of the meat industry on the information about nutrition we receive from the government and national medical professionals.”
Jonathan Safran Foer: Eating Animals (Penguin Books, 2009)
