Brysselistä voisi äkkiseltään saada oudonkin kuvan. Etenkin jos vain joitakin tunteja saapumisensa jälkeen on jo kerännyt neljä erilaista kulkulupaa komission toimistokomplekseihin, läpivalaisuttanut laukkuaan mennen tullen, ajanut hissillä ylös ja alas ja palloillut avarissa aulatiloissa, joissa jokaisella tuntuu olevan tummanpuhuva puku ja korosteinen ranska. Perjantaina Bryssel on minulle yhtä harmaata käytävää, lasista seinää, rakennustyömaata, virkamiehiä ja vartioita. Seuraan ystävääni Mlle C.M.:aa kömpelönä ja kuumissani; Helsingissä oli miinus kymmenen astetta pakkasta, Brysselissä lämpöasteita on kymmenen. Ja liian monen villapaitakerroksen ja melkoisen univelan lisäksi minulla on varsin hatara käsitys paikasta, jossa nyt reippaasti yritän suunnistaa. Siitä on jo aikaa kun kävin kaupungissa viimeksi.
Mutta kyllä tänne kannattaa tulla. Ja ehdottomasti kannattaa myös hetkeksi jättää EU-korttelin epätodellinen maailma. Brysselissä on paljon kaikenlaista, sikin sokin, kivasti hujan hajan.
Sunnuntaina ajan metrolla St. Catherineen ja heti eksyn pieneen suklaakauppaan, jossa konvehteja riittäisi loputtomiin lajitelmiin. Ei sille vain voi mitään, että belgialaiset tekevät parasta suklaata, maailman parasta. Siitä on luontevinta aloittaa.
Suklaapuodin ja kyyhkyssotilaspatsaan (belgialaisten lisäksi kirjekyyhkyjä käytti sotilaalliseen tarkoituksiin vielä toisen maailmansodan aikana muuten myös Britannian tiedustelupalvelu) Brysselin länsi-laidalla on muutakin ihmeellistä nähtävää: ihanat, repsahtaneet Art Nouveau-talot! Niitä tulee vastaan vähän siellä täällä, kuin harvinaiset villikukat. Ne ovat riipaisevan kauniita, jotenkin melankolisia jopa siinä kirkkaassa auringonpaisteessa, joka sinä nimenomaisena päivänä täyttää koko kaupungin.
Kierrän myös Sablonin antiikkimarkkinat ja nautin lounaan kahvilan ahtaalla ulkoterassilla. On niin lämmin että siinä tarkenee istua pitkään, selailla sanomalehteä ja silmäillä ohikulkijoita. Melkein kuin Pariisissa! Vaikka kyllä Brysselissä kaikki on pienempää, rosoisempaa, nuhjuisempaa ja maalaisempaa. Siinä missä Pariisissa sijaitsisi tyylikäs brasserie, on täällä savuinen (kyllä, julkisissa tiloissa poltetaan ihan reteesti vielä) olutkievari. Jopa Sablonin hienostokorttelissa tilataan viereiseen pöytään grillattu kana, jonka päällä sojottaa paperinen Belgian lippu. Vulgaaria.
Näinpä on pariisitar Mlle C.M.:llä aihetta kipinöidä. Kun ei ole brysseliläisillä käytöstapojakaan, ainakaan metrossa: Kaikki jäävät ovenpieleen, kukaan ei huomioi toista, liiku käytävällä eteenpäin, saati väistä kun vaunusta haluaisi ulos. TGV:ssä (pikajuna) taas puhutaan kovaan ääneen kännykkään ja ollaan muutenkin kuin omalla takapihalla. Belgiassa mitään ei kielletä, mistään ei huomauteta. Eikä mistään välitetä. Valtakunnanrajan eteläpuolella moinen häiriökäyttäytyminen ei tulisi kuuloonkaan.
Vaikka toki kelpaavat ystävälleni tämän maan helmet: Komission päärakennuksen, Berlaymontin, ruokalassa hän tilaa meille Mulles-frittes, sinisimpukoita ja ranskanperunoita peribelgialaiseen tapaan. Ne nautitaan hyvin sivistyneesti, tähtilippujen hulmutessa joka puolella.
