Perjantaiaamuna noin kello yhdeksän kolmekymmentä meiltä katkesi sähköt. Pahaan aikaan: tarkoitus oli vielä keittää aamukahvit ja föönata hiukset ennen kuin Herr Dr M.G. lähtisi arkistoon ja minä ilmoittautumaan korkeakouluuni. Täytyi kai sitten vain panna pipo päähän ja hörpätä kahvit matkalla; aivan kulman takana sijaitsi leipomo-kahvila, jossa cappuccino tosin oli aivan liian kuumaa – ja (skandaali!) vieläpä kaakaojauhopaakkuista.
Hetken kuluttua oveen kuitenkin koputettiin. Naapuripariskunta.
- Bonjour, vous avez de l’élecricité?
- Öö, no...
- Nous non plus...
Eihän siinä muu auttanut kuin odotella vain.
Portaita laskeutuessamme aukeni myös alakerran ovi. Rappukäytävään kurkisti nuori nainen.
Sama kysymys, samaa hämmentynyttä hymyilyä. Ja sitten hän:
- Eh bon, bienvenue à Paris!
Nyt korjaan kaksi virheellistä, valitettavan laajalle levinnyttä olettamaa:
Ensiksi, Italiassa on läntisen Euroopassa pahin administraatio. Toiseksi, pariisilaiset ovat epäystävällisiä nirppanokkia.
Aloitan jälkimmäisestä. Kaikki Herr Dr M.G.:n korttelissa vaikuttavat ihan superkivoilta: naapurit, tyttö lähileipomossa ja henkilökunta viereisen korttelin luomusupermarketissa. Voin väittää havaintoni olevan suhteellisen objektiivinen, sillä en nyt puhu pariisilaisista ystävistäni vaan aivan vieraista ihmisistä, joita viime päivinä olen kohdannut. Vaikka en ole uskonut tähän (ranskalaisten muuten pitkälti itsensä ylläpitämään; tiedän kokemuksesta millaista on liikkua Normandiassa autolla jossa on Pariisin alueen rekisterikilvet) myyttiin oikein koskaan, nyt olen vakuuttunut: Ainakin kolmannessa kaupunginosassa on humaani ja hyväntuulinen meininki. Sähköt ehkä menevät ja tulevat, mutta naapurin ovelle voi koputtaa.
Mutta sitten se administraatioasia. Ei ole Ranskaa pahempaa. EHESS:ssä (korkeakoulu, jossa tämän kevään vierailen) vierähti melkeinpä kaksi tuntia erinäisten lomakkeiden täyttämisessä. Tarvittiin passikuvia, allekirjoituksia, leimoja (ennen kaikkea leimoja, ranskalaiset rakastavat leimoja), todistuksia, kopioita todistuksia ja sekä olemassa olevia että olemassa olemattomia outoja koodeja. Miten ihmeessä saattaisinkaan muistaa Sorbonnen opiskelijakorttiini aikoinaan kirjatun numerosarjan?
- On peut pas traiter votre dossier sans le numéro INE...
- Le numéro INE?
En väitä etteivätkö myös italialaiset onnistuisi tekemään yksinkertaisista asioista monimutkaisia, mutta Italiassa mikään ei ole yhtä hierarkkista ja joustamatonta. Siellä pääsee lopulta aina jostakin kohtaa aidan alta.
Sorbonnesta muuten puheen ollen: myöhään perjantai-iltana näen tuosta tutusta rakennuksesta osan, jonne pääsystä en viisi vuotta sitten perustutkinto-opiskelijana olisi osannut unelmoidakaan: Club des enseignants, opettajien klubi. Siellä istuvat ystäväni Monsieur B.C. ja Madame M.C. juomassa samppanjaa sukulaisensa väitöstilaisuuden jälkeen. Minulle ja Herr Dr M.G.:lle riittää vielä lasilliset, vaikka vieraat ovat jo hajaantumassa. Massiivinen rakennus kaikuu tyhjyyttään, sen pitkät käyvät ovat pimeät. Vain ystävieni kuusivuotias poika viilettää niillä sadetakki viittana niskassaan kuin vallaton pieni lepakkomies.
