Neljäkymmentäyksi minuuttia. Se on pesuohjelman tarkka kesto itsepalvelupesulassa Rue Marie Stuartilla, Pariisin toisessa kaupunginosassa – ja täsmälleen sopiva aika antaa ajatusten harhailla.
Olen ottanut tavakseni omistaa nuo minuutit itselleni, ajatuksilleni. Ei tutkimuksilleni, sanomalehdille, enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoidulle kaunokirjallisuudelle tai minkään muotoiselle sosiaaliselle viestinnälle. Vaan yksinomaan vapaalle ajattelulle. Niinpä sullottuani pyykit koneeseen menen läheiseen kahvilaan, tilaan lasillisen viiniä, kaivan laukustani kynän ja muistikirjan ja alan kirjoittaa.
Nyt viimeksi minä ajattelin kateutta. Pariisissa on aivan liian helppoa olla kateellinen. Pyykkien pyöriessä ja St-Émilionia siemaillessani, katsellessani miten töistään palaavat pariisilaiset vaeltavat pitkää kävelykatua lastenvaunuineen, kauppakasseineen, patonkeineen ja koirineen, tajusin yhtäkkiä olleeni täällä kateellinen joka ikinen päivä.
Siinä on todellinen itsetutkiskelun paikka: Miksi kaiken aikaa tuntuu kuin unelmiani eläisivätkin muut? Miksi ikinä minun haaveeni olisi varastanut ja tehnyt todeksi joku toinen?
Tänään päätän selvittää ongelmaani ja tiedostaa kateuteni kohteet.
Ensimmäiset havainnot teen jo heti aamusta, kävelymatkalla kotoani toisesta kaupunginosasta kolmannessa kaupunginosassa sijaitsevaan kirjastoon. Nämä ihmiset kahviloissa! (Eivätkö he muuten palele? Ranskalaisilla ei näytä olevan minkäänlaista taipumusta mukavuudenhaluun: pahimmalla koiranilmallakin kyyhötetään terassilla ahtaan pöydän ja laihan espresson ääressä). Miten heillä onkaan aina aikaa (ja rahaa!) istua siinä? Olen aina haaveillut elämästä, joka sallisi aamiaiset kahviloissa, mieluiten oikein pitkät ja hyvin säännönmukaiset.
Rue de Bretagnella olen kateellinen kaikille, jotka asuvat niillä kulmilla. Se on kerrassaan mainio kortteli, missä on muun muassa kirjakauppa, juustokauppa, lihakauppa, kalakauppa, viinikauppa, suklaakauppa, kukkakauppa (mutta myös ruusukauppa!) hedelmäkauppoja - kaikki erinomaisia. Leipomossa poiketessani huomaan kadehtivani miestä joka asioi ennen minua. Syy on aivan naurettava: hän tekee tilauksensa sujuvammin kuin minä (tietysti, sillä hän on ranskalainen).
Laskeutuessani etelään Rue Vieille du Templea pitkin kohtaan jälleen monta aihetta kateuteen. Ensinnäkin olen kateellinen kaikille niille, joilla on varaa asioida kadulla sijaitsevissa vaateliikkeissä, ennen muuta Vanessa Brunolla (myönnettäköön että minulla on sieltä mekko ja puuvillapaita, mutta ne hankin alennusmyynneistä jo kohta viisi vuotta sitten). Niin ikään olen kateellinen muutamalle trendikkäästi pukeutuneelle vastaantulijalle (heidän trendikkyydestään), ihanan kukkakaupan komealle myyjälle (siitä että hän on töissä ihanassa kukkakaupassa - ja lisäksi olen ehkä myös vähän kateellinen hänen mahdolliselle tyttöystävälleen) ja lopulta isälle, joka pyöräilee katua alas kouluikäisen tyttärensä kanssa. Tytöllä on potkulauta, tuulessa hulmuavat pitkät, sileät hiukset, huoleton olemus ja kalliin näköinen loden-takki (haluaisin olla joko tyttö tai tytön − kuvitelmissani täydellinen − äiti).
Lounastauolla menen vastoin tapojani Rue du Parc Royalin ja Rue Payennen kulmassa sijaitsevaan bistroon (Herr Dr. M.G. halusi aina syömään lettuja, grêpes; nyt hänen lähdettyään minulla on täysi vapaus valita lounaspaikkani). Siellä kadehdin kaunista naista, joka kuin tyhjästä ilmestyy terassille ja luontevasti pyytää tulta (kadehdin hänen kauneuttaan ja luontevuuttaan). Mutta ennen kaikkea kadehdin perhettä, joka pian saapuu lounaalle. Nähtävästi he tulevat kyseiseen bistroon usein, sillä he tuntevat koko henkilökunnan, vaihtavat iloisesti kuulumisia, poskisuudelmia. Heitä minä kadehdin hyvin kokonaisvaltaisesti, sillä jostain syystä uskon heidän elämänsä olevan mielenkiintoista, epätavanomaista, jännittävää…
Lohduttaisiko minua ollenkaan jos tietäisin jonkun kadehtivan vuorostaan minua? Nuorta naista, joka istuu siinä yksin, toimettomana, kuluneessa villakangastakissa ja harmaissa Converseissa (niin, Converseissa!), vuohenjuustoa suupielessä (onneksi tarjoilija huomautti siitä), katsellen maailmanmenoa hajamielisesti, suurten tahraisten silmälasien takaa?
Ja voiko unelmia sittenkään varastaa? Voiko ylipäätään varastaa mitään sellaista mikä ei oikeastaan ole totta (vaikkakin ehkä todellista)? Entä voivatko unelmat olla vääriä, voiko niistä erehtyä?
Ehkä kysyn asiaa Filosofilta. Hänet minä kohtasin Ranskan kansalliskirjaston Bnf:n kahvilassa viime lauantaina. Hän erehtyi henkilöstä, mutta etsi minut kuitenkin myöhemmin lukusalista ja ääneti kirjoitti lehtiööni puhelinnumeronsa. Toistaiseksi en ole oikein tiennyt mitä tekisin sillä, filosofin puhelinnumerolla. Vaan kai se on hyvä olla olemassa, kaiken varalta.
