Asunto ei ole juuri hotellihuonetta suurempi. Sokkeloisesta rappukäytävästä astuu suoraan keittiöön − tai pikemminkin eteiseen joka on keittiö. En tiedä mihin jättää takkini; ulkovaatteille tai laukulle ei ole ainuttakaan naulaa, naulakkoa. Vaan keittiöeteisen seinät täyttävät kapeat hyllyköt täynnä eriparisia astioita ja ruokatarvikkeita, jotka edellinen asukas on minulle jättänyt.
Olen asunut ahtaasti ennenkin, hyvin ahtaasti ja myös Pariisissa. Tiedän täsmälleen millaista on turhautuminen silloin kun vaatteita on liikaa ja vaatepuita liian vähän (tämä on tosin ikuinen ongelmani ihan kaikkialla) tai kun kylpyhuoneessa ei edes hammasharjalle ole löytyä paikkaa.
Huokaisten avaan toisenkin matkalaukkuni ja seison neuvottomana keskellä kaunista puulattiaa. Oppisinko jo lopultakin että (vieläkin) vähemmällä pärjää?
Vai pärjääkö todella? Tavaroitani purkaessani teen samalla listaa asioista, jotka minun on ensi tilassa hankittava: keittiöpyyhkeitä, teemuki, astiankuivausritilä, espressopannu, koreja alusvaatteille, silitysrauta ja –lauta, lattiaharja ja rikkalapio, vaatepuita… Millainen minimalisti täällä onkaan minua ennen elänyt?
Muuten olen kyllä kaikin puolin tyytyväinen uuteen asuntooni. Ensinnäkin jo siksi, että minulla vihdoin on taas hetkeksi aikaa oma koti; joulukuun alusta lähtien olen majaillut ystävieni ja perheenjäsenteni luona viidessä eri massa. Se on ollut hauskaa ja mutkatonta, enkä voi kyllin osoittaa kiitollisuuttani näitä rakkaita ihmisiä kohtaan. Mutta yli kaksi kuukautta matkalaukkuelämää alkaa kieltämättä jo uuvuttaa.
Ja ketäpä ei ilahduttaisi oma ihana terassi, joka antaa vihreälle sisäpihalle – Pariisin toisessa kaupunginosassa! Saan laittaa sille lisää istutuksia, vuokraemäntä lupasi. Lisäksi minulla on myös pieni kirjasto, itse asiassa yksi seinällinen täynnä erinomaista kaunokirjallisuutta, aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan. Nappaan hyllystä viimeisimmän. Se on Paul Valéryn ”La Jeune Parque et poèmes en prose”, joka alkaa näin:
Qui pleure là, sinon le vent simple, à cette heure
Seule avec diamants extrèmes ? ... Mais qui pleure,
Si proche de moi-même au moment de pleurer ?
Ei totisesti ole syytä itkuun. Kunhan kevät tässä vain ennättää, istun terassillani kirjojeni ja kukkieni keskellä ja Pariisin taivas on vaalea ja täynnä valoa.
