Äiti kertoo tarinaa siitä, miten isä kerran, jälleen unissa kävellessään, eksyi olohuoneeseemme. Siinä hän seisoi, omassa asunnossaan, avuttomana ja hätääntyneenä. Vailla aavistustakaan siitä minne mennä.
Viime päivinä minulla on ollut vähän samanlainen tunne kuin kodissaan harhautuneella: Minähän tunnen tämän kaupungin! Tai niin luulen, ainakin minä kerran tunsin… Vaan missä ihmeessä nyt olikaan se yksi viihtyisä kahvila, se pieni kiva elokuvateatteri, se huomaamaton puisto? Kuinka olenkaan saattanut kadottaa koordinaatit? Hämmennyn. Ja sitten yhtäkkiä havaitsen jotakin tuttua, sellaista, minkä olemassaoloa en enää muistanut ollenkaan.
Sellainen tuntuu epätodelliselta ja saa ajattelemaan, että ehkä tilat todellakin ovat kuvitteellisia − eivätkä koskaan kahdesti samoja.
Mutta minä en kuulu vain ihmisiin jotka helposti kadottavat fyysisen todellisuuden suunnat vaan myös niihin, jotka mielellään palaavat paikoille (jos ne vain löydän!), jotka tavalla tai toisella liittyvät omaan menneisyyteen. On jotenkin rauhoittavaa todeta ettei kaikki ihan kaiken aikaa liiku, muunnu tunnistamattomaksi tai haihdu tykkänään pois. Että vielä löytyy kiintopisteitä. Että minunkin henkilökohtaisella tarinallani on sijainti, sijainteja. Että tässä elämän repaleisuudessa ja kroonisessa väliaikaisuudessa voin vielä joskus paikallistaa askeleeni, jäljittää ne jotenkin. Sellainen tekee vähän kokonaisemmaksi jälleen.
Toisaalta nämä vaellusretket tuottavat myös vahvan vieraantumisen tunteen: Vanha työpaikkani Rue du Faubourg Saint-Honorélla on muuttunut rakennustyömaaksi (mutta kulman takana on edelleen Salvatore Ferragamon liike), Sorbonnen käytävillä vetelehtivät opiskelijat vaikuttavat yhtäkkiä ihmeen nuorilta (mutta edelleenkään ei vessoissa ole lämmintä vettä, saippuaa tai paperia). Se mikä ensin näyttää olevan déjà vu ei lopulta aivan olekaan déjà vu, vaan outo muunnelma menneestä, muistikuvan virheellinen kopio. Melkein luulee näkevänsä unta − tai sitten nähneensä unta. Kuka sanookaan minulle onko nykyisyys todellisempaa kuin mennyt?
Olen nyt kuluneen vuorokauden sisällä harhaillut kymmenennessä kaupunginosassa (epätoivoinen ravintolanetsimisyritys), Pariisin metroverkossa (torkuin yli yhden pysäkin ja olin yhtäkkiä asemalla, jolla en osannut suunnistaa), Ranskan kansalliskirjastossa (siellä olen ihmetellyt ennenkin) ja − missäs muualla kuin − Sorbonnessa. Jälkimmäinen kokemus oli pahin ja ehdottomasti noloin. Etsin seminaarihuonetta F671 kokonaisen ikuisuuden seikkaillen (ainakin) portaikoissa J, G, H, I, kuten (ainakin) myös kerroksissa F, G, D ja rakennuksessa sijaitsevista yliopiston osista I, IV ja V. Palattuani saman ovivahdin luokse kolmannen kerran hän lähti huokaisten mukaani.
- J’ai étudié ici, myönsin vaivautuneena, il y a cinq ans...
Muuttuuko enemmän kuin pysyy? Vai pysyykö sittenkin enemmän kuin muuttuu? Ja missä oikein kulkevatkaan menneen ja nykyisyyden liitoskohdat?
