Firenzessä on aurinkoinen lauantai, ja edellisenä päivänä ajokortin saanut ruotsalainen ystäväni Fru A.S. haluaa vuokrata auton: Har du lust att följa med någonstans? Kanske bara runt i Chianti. Eller havet. Jag betalar!
Ei, en voi. Pitää editoida nämä kaksi kirjoittamaani tekstiä. Eivät ne ole yhteensä kuin noin seitsemänkymmentä sivua – mutta miten sitä korjattavaa riittääkään!
Etupäässä ne ovat aivan triviaaleja, minun virheeni. Alaviitteeseen on eksynyt väärä sivunumero, sanan développement e-kirjaimesta puuttuu aksentti. Jossakin on ylimääräinen välilyönti, englanninkieliseen tekstiosuuteen olen kirjoittanut OCDE ja ranskankieliseen OECD. Ei siis mitään todella vakavaa, mutta kuitenkin minua huolestuttaa: Miten ihmeessä en ole huomannut näitä kömmähdyksiä? Kirjoitusprosessin aikana olen käynyt lauseet läpi vaikka kuinka monta kertaa, voiko virheitä vielä olla?
Editoinnin edetessä alati kasvava närkästykseni johtaa lopulta ajatukseni harhateille: Olisiko mitenkään mahdollista että määritelmääni virheestä, edes paikoin, voisi kutsua subjektiiviseksi? Olen tunnistavani tiettyjä yhtäläisyyksiä tekstintarkistuksen ja siivoamisen välillä; puhdistan tekstiäni, poistan siitä häiritseviä elementtejä, tahroja. Ja likahan on kulttuurisesti konstruoitua, sinällään sitä ei ole olemassa. Keksinkö siis itse virheeni? Synnytänkö ne sillä samalla hetkellä kun katseeni niihin osuu?
Tavallaan. Vaikka Ohjaaja, kommentaattorini tai toimituskunta mitä todennäköisemmin olisivat kanssani yhtä mieltä siitä, että sivulla 37 on turhaa tautologiaa, voisin mahdollisesti kehitellä argumentin tarpeettomalta vaikuttavan toiston puolesta. Kielivirheet ovat jo vähän eri asia, mutta tietyissä tapauksissa saattaisi niillekin keksiä selityksen. ”Virhe” siis syntyy siitä, että jokin menee toisin kuin alkujaan tarkoitettu; jos kirjoitan metre kun haluan sanoa mettre, mokaan.
Ja erehdyksen ja virheen merkitysyhteyden kautta pääsenkin menneisyyden suuriin tapahtumiin. Editointityöni unohtuu kokonaan kun alan pohdiskella virheiden historiallista merkitystä. Pian tulen siihen tulokseen, että melkein kaikki käänteentekevä maailmanhistoriassa on perustunut virheisiin. Ajatellaanpa esimerkiksi toista maailmansotaa: Hitlerin ei ikinä olisi kannattanut ryhtyä kahden rintaman sotaan. Neuvostoliittoon hyökkääminen oli perustavanlaatuinen tunarointi, jolla oli kauaskantoiset seuraukset. Niin ikään Suomen historiassa on virheillä ollut sijansa. On todennäköistä, että Stalinin luottamus harhaanjohtavaan tiedustelutietoon talvisodan aikana sai hänet neuvottelemaan rauhasta. Tai esimerkki aivan lähihistoriasta: Isku Manhattanille 11. syyskuuta 2001 ei olisi ollut mahdollinen jos jotkut eivät olisi tyrineet. Mutta ketkä, missä ja milloin? Ehkä siihen osaavat historioitsijat aikanaan vastata.
Miksi me sitten erehdymme? Siksikö että jatkuvasti toimimme epätäydellisen tiedon varassa? Vai siksi ettemme loppujen lopuksi olekaan rationaalisia olentoja? Mistä tulevat virheet tekstiini? Miksen voi luottaa siihen, että lainaamani sitaatti on aivan varmasti kirjoitettu oikein? Kuinkahan paljon virheitä lauseisiini vielä jää? Millaisia virheitä olen tehnyt jo tänään? Mitenköhän montaa niistä en ikinä tule huomaamaan?
Entä millainen olisikaan virheetön maailma? Sitä kohdenhan ihmiskunta jatkuvasti pyrkii: Tuotantoprosessissa poistetaan järjestelmällisesti ”vialliset” yksilöt, ne myydään sekundana tehtaanmyymälöissä. Vähän poikkeaviksi määritellyt ihmisetkin suljetaan laitoksiin yhteiskunnan marginaaliin. Kaiken aikaa ja kaikilla rintamilla käymme turhauttavaa taistoamme ”virheellisyyttä” vastaan. Ehkä se vie meitä kohti parempaa – niin kauan kuin täydellisen todellisuuden dystopia pysyy saavuttamattomissa.
Ajatusteni hämmentämänä menen naapurin gelateriaan ja nautin suuren annoksen kirpeää suklaajäätelöä. Editointi jatkunee pitkälle yöhön. Ystäväni Fru A.S. lienee silloin jo palannut rannalta kevyesti ruskettuneena.
