Ciao Bella!

Firenzen tuomiokirkon Duomon kupeessa myydään turisteille t-paitoja, joissa Coca-Colan logoa mukaillen lukee ”Ciao Bella!” Nähtävästi ainakin amerikkalaisista idea on hauska: olen nähnyt paitoja yhdellä jos toisella jenkkituristilla.

Aika metkahan se ciao bella onkin kun sen, tai jonkin sen lukemattomista variaatioista (Sei bellissima! Che prinsessa! Complimenti! Mamma mia, che donna! jne.) kuulee ensimmäistä kertaa. Sitä ehkä jopa ihan oikeasti erehtyy uskomaan olevansa maailman seksikkäin nainen. Mutta kun saman kuulee kahdesti, kolmesti tai kuudesti joka päivä kahden vuoden ajan, kieltämättä vähän turtuu. Sitä paitsi tiedostavaa naista jatkuva ulkonäköön liittyvä kommentointi alkaa myös ajan mittaa suututtaa.

Pian Italiaan muuttoni jälkeen minäkin suivaannuin ja jopa vakavasti harkitsin vastahyökkäystä. Niin paljon ärsytti se, että kaduilla huutelu on sosiaalisesti sallittua miehille, mutta yksikään nainen ei voisi kuvitellakaan sitä tekevänsä. Italialaiset ystäväni saivat minut kuitenkin lopulta luopumaan kampanjastani ja uskomaan, että minua vain pidettäisiin hulluna, jos sutkauttelisin mukavannäköisille miehille: Ciao bello! Ei siitä maailma tai italialainen yhteiskunta lainkaan paranisi.

Ongelma ei kuitenkaan ole niin pieni kuin mitä se ehkä ensi silmäyksellä näyttää. Kyse ei nimittäin ole vain miesten oikeudesta laukoa kommenttia jos toisenlaista naiselle kuin naiselle vaan kulttuurisesta asetelmasta, jossa naisesta tehdään objekti. Nyt en puhu vain bella figurasta (siitä kirjoitan kohtapuolin kun pääsen jälleen rannalle) tai Berlusconin TV-kanavilla tanssivista alastomista kaunottarista, vaan ajatuksesta, että naiselle voi sanoa tai tehdä mitä vain.

Keskustelin aiheesta joitakin viikkoja sitten lounaalla Italiassa pitkään asuneiden naispuolisten ystävieni (myös italialaisten) kanssa. Mitä kaikkea he olivatkaan kokeneet! Ystävieni tarinoita kuunnellessa en voinut kuin ihmetellä miten onnekas olen ollut: toistaiseksi olen joutunut vain kahdesti tilanteeseen, jossa oikeasti on pelottanut.

Ensimmäinen kerta oli joulun alla. Eräänä aamuna leipomosta kotiin palatessani pysähdyin hetkeksi kotitalon edessä katsomaan kadulla minua kohti kävelevää miestä, joka erehdyttävästi muistutti yläkerran naapuriani. Mutta mies ei ollut naapuri, amerikkalainen taidehistorioitsija Mr C.N., ja mitä ilmeisemmin katseeni viipyi hänessä liian kauan. Kauhukseni nimittäin kuulin, miten hän seurasi minuna rappukäytävään. Ehdin kuitenkin pujahtaa kotiovesta sisään ja lukita sen takanani – ennen kuin hän pääsi paikalle ja soitti ovikelloa… Onneksi en juuri sinä aamuna ollut yksin: uninen Herr Dr M.G. mutisi minulle untuvapeiton alta:

- Komm zu mir, ich schütze dich.

Mutta kuka minua nyt suojelee kuin hän ei ole täällä?

Toinen tapaus sattui vime perjantaina. Tavallista iltalenkkiäni Piazzale Michelangelolle juostessani näin vähän ennen Piazzalea että tienvarren puskassa seisoi mies aivan kuin minua odottaen. Jostain syystä ajattelin hänen ehkä olevan itsensä paljastaja (niitä täällä kuulemma riittää), ja niinpä kiihdytin vauhtia katsoen hänestä poispäin. Kameran ääni kuitenkin pakotti minut kääntämään katseeni takaisin. Mitä ihmettä? Mies otti minusta kuvia!

Siinä absurdissa tilanteessa mieleeni tuli kaksi ajatusta: Ensimmäinen oli luonnollisesti se että hänen täytyi erehtyä henkilöstä. Kuka nyt minua, suomalaista historiantutkijaa, lenkkireitin varrella valokuvaisi? Toinen oli toteamus, että ohikiitävän hetken tuntui todella siltä kuin olisi ihka oikea, paparazzin uhriksi julkkis. Eikö sellaisesta jokainen teinityttö unelmoi?

Torpedoin tietysti kaiken: Oikea diiva olisi peittänyt kasvonsa. Minä tuijotin kameraan äkäisenä ja hämmentyneenä. Ja italialainen olisi varmaankin pysähtynyt ja tivannut kuvaajalta:

- Che fa?

Mutta minä vain pingoin eteenpäin yrittäen selvitellä itselleni mitä oikein oli tapahtunut ja miksi.

En edelleenkään ymmärrä.