”The trouble with people like you, just because God’s given you this special gift, you think that entitles you to everything. That you’re better than the rest of us, that you deserve to go to the front of the line every time. You don’t see there’s a whole lot of other people weren’t as lucky as you who work really hard for their place in the world…” (Lindy)
Kazuo Ishiguro: Nocturnes
Minulla on uusi ystävä, Mr G.A. Tapasimme ensimmäistä kertaa oikeastaan jo vuosi sitten Ohjaajan seminaarissa, missä opponoin kollegani työtä pääministeri Harold Wilsonin asenteista Britannian EEC-jäsenyysprosessissa. Aika kovin sanakääntein, se myönnettäköön, sillä tunsin Mr D.F.:n ja tiesin hänen maineikkaiden brittiyliopistojen kasvattina kritiikkini kestävän. Liikuin kuitenkin heikolla maaperällä; perehtyneisyyteni Labour-puolueen teknologiapolitiikkaan ei luonnollisestikaan tehnyt minusta Wilsonin Eurooppa-linjausten asiantuntijaa. Niinpä kommenttieni ja kollegani puolustuspuheenvuoron jälkeen Mr G.A. pyysi päästä ääneen, ja kertoen olleensa Britannian hallituksen Principal responsible for negotiations for accession to the E.C. noina nimenomaisina vuosina katsoi asiakseen oikaista väitteistämme muutaman.
Tapauksen jälkeen Mr G.A. oli pitkiä aikoja pois Firenzestä, lähinnä perheensä luona Brysselissä tai kolmannessa kotikaupungissaan Oxfordissa. Nyt hän kuitenkin vastaanottaa minut Santa Crocessa sijaitsevassa sokkeloisessa kattohuoneistossaan. Matkaväsymyksestään huolimatta hän tarjoutuu tekemään improvisoidun illallisen, pastaa ja tomaattikastiketta, olisi hetkessä valmis.
Mr G.A.:n kanssa on aina mielenkiintoista keskustella. Hän on ehtinyt olla niin monessa mukana, Suomen EU-jäsenyysneuvotteluissakin ja nyt islantilaisia opastamassa. Sitä paitsi meillä on, neljänkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta, asioita jotka yhdistävät: klassinen musiikki (Mr G.A. on mitä uskollisinta konserttiseuraa), kiinnostus Eurooppaan (tai eurooppalaiseen unelmaan, mitä se sitten ikinä merkitseekään) – ja rakkaus vuoriin.
Pastalautasen äärellä Mr G.A. kertoo siitä miten hän kerran kiipesi Italian korkeimmalle vuorelle. Se oli uuvuttava ja turhauttava kokemus: vaivalloisesti huipulle päästyä pilvi kun peitti kaikki näkymät.
- After this experience I came to realise that the best views are not from the top, hän sanoo.
En voi vastustaa kiusausta kysyä päteekö tämä hänen elämäänsä yleensäkin, ja olen kuulevinani Mr G.A.:n naurahduksessa aavistuksen pettymystä. Mutta ei pettymystä omaan elämäänsä niinkään vaan pikemminkin siihen että halusin alleviivata omaa nokkeluuttani ja osoittaa oivaltaneeni hänen metaforansa. Lapsellista.
Ajattelen keskusteluamme paljon seuraavina päivinä, joina aika kaventuu pitkäksi tunneliksi, näen vain epämääräisen suuaukon pienenä pisteenä sen päässä: Deadline. Olen väsynyt, mutta pakotan itseni eteenpäin, tuottamaan valtavan määrän sotkuisia lauseita, joihin en yhtäkkiä luota, joiden merkityksestä minulla ei enää ole varmuutta.
Mietin myös sitä, miksi eräs henkilö, joka minulle aikoinaan merkitsi paljon, hiljattain kirjoitti: ”Älä vain tule enää ylpeämmäksi”. Ja haluan sanoa hänelle: En ole se, jonka kerran tunsit. Täällä nimittäin olen joutunut tekemisiin todellisten vuorikiipeilijöiden kanssa − ja oppinut heiltä paljon.
