Elämänhallinta

Ruotsalais-saksalainen ystäväni ja kollegani Herr F.S. purki minulle hiljattain tuohtumustaan siitä, miten saksalainen kollegamme oli pujotellut saksan kielen sanoja workshopissamme pitämäänsä englanninkieliseen puheenvuoroon. Helppohan sitä oli vierailla kielillä esitelmöidä, jos ne ilmaisut joita ei muistanut tai tiennyt saattoi korvata oman äidinkielensä termeillä! Ranskalaiset ja italialaiset tästä olivat jo varsin tunnettuja, mutta että nyt käytännön olivat omaksumassa saksalaisetkin…
- Det går ju inte.
Jos me yrittäisimme samaa, syntyisi siitä vain hämmennystä. Vaikea kun olisi luottaa siihen, että yleisön joukossa istuisi suomen- tai ruotsinkielentaitoisia.

Tätä nimenomaisesta syystä (ja perinpohjaisesta tunnollisuudestamme) me pohjoismaalaiset siis pidättäydyimme ottamasta niitä vapauksia, jotka eteläeurooppalaisille kollegoillemme ovat arkipäiväisiä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut pohtia, olisiko kaavasta poikkeaminen joskus sittenkin hedelmällistä…

Minulla on nimittäin tällaisesta tapauksesta hyvä esimerkki. Viime syksynä Herra O.K. kirjoitti minulle ja yhtyeemme kolmannelle jäsenelle Herr D.M.:lle sähköpostiviestissä: Sorry guys, I have no elämänhallinta. Yllätykseksemme Herr D.M. piti suomenkielisestä sanasta niin, että ehdotti yhtyeemme nimeämistä sen mukaan. Väliäkö sillä, ettei kukaan nimeämme osaisi lausua; eipähän siitä ainakaan verbaalista eksotiikkaa puuttuisi!

Elämänhallinta odottelee vielä suurta kansainvälistä läpimurtoaan, mutta me olemme onnellisia voidessamme viettää lupsakan lauantai-illan innokkaasti musisoiden. Kuusi tuntia vierähtää, Joni Mitchell taipuu reggaeksi ja suomalainen kansanlaulu joksikin ihan muuksi. Viini loppuu, mutta musiikistakin voi humaltua. Ja saksalainen perkussionistimme oppii lisää suomea: yykaakoo, yykaakaa, kaakaakoo − tai ükakoo, kuten hän tänään muisteli.

Mutta että mitä se ”elämänhallinta” siis ihan oikeasti merkitsee? Asian ymmärtämisessä auttaa ehkä hauskin instituuttiimme liittyvä juoru, jonka pitkään aikaan olen kuullut (katson voivani sen kertoa, sillä kuulemma jutun tietävät jo kaikki). Tapahtuipa Herra O.K.:n ranskalaiselle kämppikselle kuluneena viikonloppuna:

Monsieur oli saapunut kotiin baarista seuraavan vuorokauden jo ollessa pitkällä. Kun kämppäkaverit joitakin tunteja myöhemmin istuivat keittiössä nauttimassa aamiaistaan, ilmestyi hän ovensuuhun aidosti hätääntyneenä:
- There is a naked woman in my bed.
So? Ei kai siinä nyt ollut syytä paniikkiin.
- But I have no idea who she is…

Arvoitusta ryhdyttiin siis pohtimaan poikamieskommuunin keittiössä kolmen ekonomin voimin. Kuka olikaan tämä mystinen lady, jonka vaatekappaleitakin löytyi vähän joka puolelta tilavaa asuntoa? Miten hän oli joutunut monsieurin matkaan? Mitä oikein oli tapahtunut?

Lopulta kaikki kuitenkin päättyi onnekkaasti: Herättyään neiti esitteli itsensä, tyynesti ja hyväntuulisesti, eikä ketään nolottanut liikaa. Vieraalle kaadettiin kahvia, monsieur tunsi suurta huojennusta. Elämä oli saatu hallintaan.

Sunnuntai Settignanossa

Nyt ne ovat jo täällä, varvassandaaleissaan ja hellehatuissaan (kun italialaiset vielä kulkevat toppatakeissa), epämääräisinä laumoina täyttäen Firenzen keskustan kapeat kadut. Niinpä poutaisena sunnuntaina ei kannata jäädä ahdistumaan tukkoiseen kaupunkiin vaan suunnata kulku läheisille kukkuloille, missä hedelmäpuut ovat jo kukassa ja oliivilehtojen nurmi raikkaan vihreää.

Piazza Marcolla kohtaan kuitenkin puvun takkiin ja siisteihin kävelykenkiin sonnustautuneen Herr P.K.:n ja käsitän, ettei suunnitelmamme vaellusretkestä ole ehkä sittenkään toteuttamiskelpoinen. Sanomalehti kainalossa, tahraiset silmälasit nenällä ystäväni näyttää pikemminkin siltä kuin olisi menossa pitämään esitelmää. Verdammte Akademiker! Mutta kiltisti hän seuraa minua bussille numero kymmenen, joka vie meidät Firenzen koillispuolella sijaitsevaan uneliaaseen kylään nimeltä Settignano.

Emme siis tee liki kolmituntista vaellusta Settignanosta Fiesoleen niin kuin ensin olimme ajatelleet, vaan juomme kahvit paikallisessa Casa del Popolossa (italialainen ja suomalaista huomattavasti elävämpi ja toimivampi versio työväentalosta). Se osoittautuukin mainioksi paikaksi, sillä kolkon kahvilan terassilta avautuu näköala pittoreskeihin puutarhoihin ja suoraan betoniselle jalkapallokentälle, jossa kymmenkunta solakkaa nuorta miestä viettää energistä sunnuntai-iltapäiväänsä. Jos aurinko vielä tulisi pilven takaa, elämä olisi täydellistä: kahvi ei maksa melkein mitään mutta on maailman parasta, eikä näkymissäkään ole valittamista. Tänne tulen takaisin, uhoan Herr P.K.:lle, otan parhaimmat tyttökaverini mukaan, tilaan huurteista valkoviiniä ja hankin kauniin rusketuksen.

Lopulta päätämme kuitenkin vähän kävellä. Tieviitan mukaan Mensolaan menee vain kaksikymmentä minuuttia, nähtävästi kaikki alamäkeen. Se sopii Herr P.K.:lle. Talsimme näin ollen korkean kivimuurin reunustamaa mutkaista asfalttitietä Settignanosta poispäin ja saavumme tuota pikaa toiseen hiljaiseen toscanalaiskylään, jonka pääkadulla ei liiku ristin sielua. Mutta kadun varressa on vaatimattoman näklöinen trattoria − ja siellä trattoriassa mitä ilmeisimmin ovat kaikki.

Kahden vuoden asuminen Italiassa on opettanut erottamaan välittömästi hyvän ravintolan huonosta. Tämä kuuluu edelliseen ryhmään, sen tajuaa heti. Ahdas ruokasali on täynnä sunnuntailounastaan nauttivia meluisia italialaisperheitä, valkoisiin kauluspaitoihin pukeutuneet miestarjoilijat juoksevat kiireisinä pienten neliskanttisten pöytien väleissä. Sisustusta ei kai ole uusittu viimeisimpään kolmeenkymmeneen vuoteen, koska sillä ei ole väliä: pääasia on ruoka, joka on erinomaista. Minun antipasti misti ja Herr P.K.:n raviolit tryffelikastikkeessa ovat moitteettomia, kuten myös jälkiruoaksi saamamme raikas eikä yhtään liian makea panna cotta. Siitä ei ateria enää paljon parane.

Huomenna Herr P.K. kuitenkin muuttaa takaisin Itävaltaan; Firenze ei oikein napannut. Grazissa ja Wienissä hänen olisi mukavampi kehitellä sosiologisia tutkimuksiaan ja kirjoitella juttujaan Die Presseen. Mutta näinköhän? Päätän muistaa häntä Casa del Popolon terassilta kunhan kevät tässä joutuu…

Monsieur A.L.

Hänen nimensä on Monsieur A.L. Kun päivää myöhemmin kirjoitan hänelle kiittäen kyydistä lentokentältä, hän vastaa välittömästi: kelpaisiko myöhäinen illallinen?

Hetken emmittyäni suostun. Hän vaikutti vilpittömältä, mielenkiintoiselta – ja yksinäiseltä.

- Je suis heureuse d’accepter votre invitation. Auraiez-vous l’adresse du restaurant?

Hänellä ei ole osoitetta, ei minkään ravintolan. Syy siihen selviää myöhemmin: Liikeillallisia lukuun ottamatta (ja niitä on niin paljon että paikat ja kaupungit menevät sekaisin) Monsieur A.L.:llä ei ole aikaa syödä ravintolassa. Työpäivät ovat viisitoistatuntisia. Niiden päälle tilataan vain nopea iltapala hotellihuoneeseen.

Valinta on siis minun. Vien hänet via Ognisantilla sijaitsevaan kodikkaaseen trattoriaan, jonne firenzeläiset tapaavat mennä Teatro Communalesta näytösten jälkeen. Onneksi paikka ei petä. Varsinkin pasta on erinomaista ja Monsieur A.L. saa jopa vaihdettua alkupalansa toiseen. Tämä olisikin ollut paha mokata.

Monsieur A.L. on miellyttävää seuraa. Hän on hillitty, huumorintajuinen ja äärimmäisen kohtelias. Tietysti se on pitkälti harjaannusta, mutta tuntuu myös aidosti siltä, että hän arvostaa tilaisuutta keskustella kanssani. Puhumme historian merkityksestä yritysmaailmassa, elämän arvoista ja henkilökohtaisista valinnoista. Hänen katseensa on paljon nähnyt, viisas ja rauhallinen mutta samanaikaisesti jotenkin ahdas. Siinä maailmassa jonka hän tuntee, tehdään isoja päätöksiä nopeasti ja paljon, mutta loppujen lopuksi se on vain ohut siivu kaikesta. Ajatukseni menneen läsnäolosta nykyhetkessä ovat hänelle uusia, eikä hän tietenkään tiedä millaista on istua pohdiskelemassa Instituutin puutarhassa kun laventelipensaat ovat kukassa ja kukkuloilta käy lämmin iltatuuli. Sellainen vapaus tuntuisi paratiisilta, hän sanoo.

Lopulta kerron Monsieur A.L.:lle saksalaisen professorin kommentista minulle Pariisissa kuluneella viikolla ja kysyn suoraan: Miltä tuntuu uhrata koko elämä vain voittoa tavoittelevan suuryrityksen palvelemiseen?

Monsieur laskee katseensa ja on vaiti. Olinko sittenkin liian suora?

- Non, pas du tout. C’est une très, très bonne question.

Sitten hän kertoo ostaneensa hiljattain talon Washingtonista, jotta hänellä pitkästä, pitkästä aikaa olisi oikea koti. Helppoa se ei kuitenkaan ollut ilman pysyvää osoitetta ja jatkuvassa liikkeessä. Kauppakirjoja allekirjoiteltiin Yhdysvaltain lähetystöissä eri puolilla maailmaa, ja viimein kiinteistövälittäjä jopa alkoi epäillä hänen olemassaoloaan. Kaiken lisäksi kaveri on joutunut huolehtimaan remontista ja sisustuksesta, sillä sellaisiin yksityiskohtiin Monsieur A.L.:llä ei ollut aikaa itse keskittyä.

Ensi viikolla hän kuitenkin viettäisi muutaman päivän uudessa kodissaan. Ehkä hän edes yhtenä aamuna saisi nukkua pitkään, ihan omassa sängyssä! Monsieur A.L. ei muista milloin viimeksi olisi niin tehnyt.

Elämää tuhlaamassa

Lentokoneessa matkalla Firenzestä Pariisiin katselen ikkunasta Alppien vakoisia ryppyselkiä, joihin varhaisen aamun kirkas aurinko piirtää terävät varjot. Siellä on hyistä eikä ketään. Ajattelen etten tiedä miltä tuntuu vuorikiipeilijästä, joka tarraa kallion kylmään kylkeen tietoisena otteensa epävarmuudesta ja satojen metrien pudotuksesta suoraan jalkojen alla. Mutta se tunne on tuttu, jonka hienoinen uhkarohkeus saa aikaan vatsanpohjassa. Kirjoitan päiväkirjaani: ”Olenko vain menossa tekemään itseäni naurettavaksi?”

Kollokvion avauspäivän paneelissa on minun lisäkseni viisi muuta puhujaa, kaikki professoreja, miehiä, minua huomattavasti iäkkäämpiä ja yhtä lukuun ottamatta (saksalainen jolla kuitenkin on tuoli Sorbonnessa) ranskalaisia. Vähän siis jännittää. Mutta olen valmistautunut paremmin kuin koskaan: puheenvuoroni on minuutilleen mitoitettu, ja olen merkinnyt paperiini jopa sanojen sidonnat. Mikään ei voi mennä vikaan.

Eikä menekään. Pysyn tyynenä jopa silloin kun CNRS:n entinen presidentti ja näin ollen Ranskan tiedepolitiikan eturivin asiantuntija esittää minulle kysymyksen. Lopulta vierustoverini toteaa:

- Bravo!

Tilaisuuden jälkeen järjestetyllä vastaanotolla kysyy kuitenkin saksalainen professori minulta:

- Warum verschwenden Sie Ihr Leben?

Siinä se siis tuli. Hänellä oli rohkeutta sanoa ääneen se, mitä monet ehkä ajattelivat: Mitä sinä täällä teet?

- War meine Präsentation so schlecht? Vastaan muka leikilläni.

Nein, überhaupt nicht, vakuuttelee professori. Mutta nuori nainen, fiksu ja kielitaitoinen keksisi varmasti järkevämpääkin tekemistä.

Minä tietysti tiedustelen häneltä, suhtautuuko hän myös omiin oppilaisiinsa samalla tavalla ja mikä tämä järkevämpi tekeminen saattaisi mahdollisesti olla. Keskustelu tietenkin on täysin hedelmätön, mutta ajatus elämän tuhlaamisesta jää askarruttamaan.

Lauantaina tapaan nimittäin vanhan ystäväni Herra M.T.:n. Trocaderon aukiolla tyypillisen pariisilaiskahvilan ahtaassa kulmapöydässä hän kertoo kuulumisiaan, joita riittää, sillä en ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen. Mutta eipä ole nähnyt häntä moni muukaan: Herra M.T. on saanut ylennyksen ja reissaa nyt yhtäjaksoisesti. Pariisiin hän ehtii vain viikonlopuiksi pesemään pyykkiä ja nukkumaan. Ja millaisia hänen matkansa ovatkaan! Lentokentältä suoraan kokouksiin, kokouksista ravintolan kautta hotelliin, hotellista taas lentokentälle. Mihinkään ei saa kosketusta, kauaa sitä ei varmaankaan jaksaisi.

On hassu yhteensattuma, että seuraavana iltana Firenzen lentokentällä kohtaan vastaavanlaisen tapauksen. Mies yrittää selittää englanniksi kahvilan täysin kielitaidottomalle myyjälle haluavansa sämpylän ilman lihaa. Kuulen keskustelun ja riennän hätiin:

- Lui vorrebbe sapere si c’è quelcosa senza carne.

Mies on kiitollinen, ja kun käy ilmi että istuskelen lentokentän kahvilassa odottelemassa bussia keskustaan, hän tarjoaa kyytiä taksissaan.

Matkalla hän sitten kertoo minulle elämästään amerikkalaisen energiajätin palveluksessa. Hän asuu Washingtonissa, Pariisissa, Algiersissa (Algeria) ja Firenzessä, joko edustusasunnoissaan tai hotelleissa. Työ on kuluttavaa, epävarmaa ja vie kaiken ajan. Nyt hän kaipaa vain rauhallista, vakaata elämää.

Vasta seuraavana aamuna katson hänen käyntikorttiaan, jonka pimeässä taksissa olen huolimattomasti sujauttanut laukkuuni: Président Directeur Général. Yhtiön nimi jääköön tässä mainitsematta.

Madame G.C.

Ranskan ulkoministeriön arkistojärjestelmä pettää hyväuskoisen käyttäjänsä. Varaukseni on jotenkin mennyt vikaan; kaikki on viimesyksyisestä muutosta vielä aivan sekaisin. Minulle levitellään käsiä:
- Il n’y a acun command.
Vihaan sitä elettä. Ranskassa se tehdään aavistuksen pehmeämmin kuin Italiassa, mutta muuten samaan tapaan kämmenet ylöspäin, olkapäitä kevyesti kohauttaen. Viestikin on täsmälleen sama: En voi tehdä mitään, sori.

Tant pis. Sentään on ihana lämmin auringonpaiste. Mielelläni ajan takaisin keskustaan ja poikkean tervehtimässä vanhaa pomoani Madame G.C.:tä.

Madame on jättänyt muotitalo C:n ja johtaa nyt toista liikettä Palace Royalin kupeessa. Uutuuttaan hohtava myymälä on viehättävä: lasia, pronssinväristä terästä ja vaaleaa puuta, aivan niin kuin meillä C:llä taannoin. Rekeissä riippuu raikas kesämallisto untuvankevyitä, kohtuuttoman kalliita vaatteita. Koska Madame G.C. on kokouksessa, istun nojatuoliin suuren peilin viereen odottamaan. Haluaisinko kahvia, vettä, luettavaa – tai kenties jättää painavan laukkuni? Kuinka he ovat niin ystävällisiä? Madame G.C. tapasi aina sanoa että olin asiakkaille liian kiva.

Lopulta hän saapuu pitkin harppovin askelin pehmeän kokolattiamaton poikki ja halaa. Korot ovat ainakin kymmenen senttimetriä, mutta matalissa balleriinoissani olen silti häntä pidempi. Muun muassa siksi hän kai minut aikoinaan palkkasi: irtisanoutuneen ruotsalaisen tilalle tarvittiin toinen pohjoismaalainen, jolla olisi vaaleat hiukset, pitkät sääret ja reilusti alipainoa. Olin täysiosuma.

Mutta Madame G.C.:llä oli myös muita arvoja. Hänestä minä olin cool kun saavuin Pariisin kalleimmille kaduille kaveriltani perimälläni, alkujaan kirpputorilta hankitulla fillarilla mitä kirjavimmat second hand –mekot päälläni. Hänkin oli ajautunut alalle sattumalta, silkasta uteliaisuudesta ja rahanpuutteesta, ja kertoi muotitalosta C. aikoinaan paikkaa hakiessaan jopa joutuneensa lainaamaan kengät työhaastatteluun. Sellaisesta sai asennetta: Madame G.C. oli se, joka selvitti ongelmatilanteet, siivosi muiden sotkut ja teki sen mitä kukaan ei halunnut tehdä. Ja sanoi minulle suorat sanat:
- Next time you say sorry I kill you.
Minulla on vieläkin tallella ne paperiarkit, joihin hän koleerikon otteella piirsi kymmenittäin erimallisia vaatekappaleita. Ranskalaista erikoissanastoa suomalaiselle, joka ei heti helpolla käsitä, etteivät housut ole vain housut ja hame vain hame.

Juomme espressoa boutiquen takahuoneessa Madame G.C.:n näyttäessä pienen poikansa valokuvia ja kertoessa mitä kaikkea on tapahtunut lähtöni jälkeen. Siinä ohessa hän nauttii laihan lounaansa: ohutta keittoa pahvimukista ja satunnaisia patonginmuruja. Minä muistutan häntä siitä miten hän kerran suuttui kun toin jälkiruoaksi hedelmäsalaattia:
- Ce n’est pas un vrai dessert! Oli hän huutanut pettymystään peittelemättä.
Opin silloin sen olennaisen asian, että vaikka ranskalaisessa muotitalossa kukaan ei oikeastaan syö mitään, jälkiruokana on oltava suklaata.
- Le dessert, ça doit donner mauvais conscience, Madame G.C. toteaa minulle nyt.

Pöydällä kiiltävien muotilehtien päällä lojuu vasemmistolainen Libération. Hedelmäsalaatin lisäksi sain aikoinaan kuulla siitä että toistamiseen tulin töihin Le Figaro laukussani.

Bellevue

Pariisiin saavuttuani käy välittömästi ilmi että olen ollut poissa liian kauan. Ensinnäkin jo RER-junassa lentokentältä keskustaan selviää, että metrokarttani on vanhentunut. Toiseksi, olen ehtinyt menettää fiiliksen kaupungin rytmiin: vähältä pitää, etten jää ihmisten jalkoihin metrokäytävissä. Kolmanneksi, en saa kylliksi näkymästä, joka avautuu Mlle A.K.:n ikkunasta. Siinä on koko valon kaupunki ja Eiffel-tornin laiha ranka milloin aamu-usvaan kietoutuneena, milloin komeassa iltavalaistuksessaan. Kaupunginosa on nimensä veroinen, la vue est belle.

Bellevuessa saan ensimmäinen kosketukseni porvarilliseen pariisilaislähiöön. Paikka on kuin Claude Millerin elokuvasta (niin, tai Fred Vargas’n dekkarista, jonka matkalle mukaan ottaminen kaduttaa heti): tyhjien katujen, siististi parturoitujen jalopuiden, tiheiden pensasaitojen ja raskaiden koristeellisten rautaporttien vähän pelottavakin maailma. Varsinkin Gare du Nordilta saapuessa eron pohjoisen ja etelän välillä huomaa: kun matkan alkupäässä hälyisessä metrovaunussa näkee lähinnä tummaihoisia, Bellevuen rautatieasemalla hiljaisesta paikallisjunasta astuu yksinomaan valkoista hyvin pukeutunutta väkeä.

Mlle A.K. on miehineen ja lapsineen Venetsiassa, ja saan olla heidän asunnossaan aivan yksikseni. Huoneita on monta, jokaisessa suuria kirjahyllyjä, lukemattomia tauluja, peilejä, pölyyntyneenä kituvia ruukkukasveja. Vanha puulattia narisee, lasiovet aukenevat ja sulkeutuvat kevyesti kolahtaen. Olen viehättynyt. Tämä intellektuellien koti: lukunurkkauksia, pieniä kirjoituspöytiä, piippu- ja perhoskokoelma, (muun muassa) Proustin ja Balzacin melkeinpä koko tuotanto... Tietenkään ei televisiota tai kodinkoneita (tai kyllä: päälle unohtunut maitopullonlämmittäjä) vaan hajamielistä epäjärjestystä siellä täällä. Siis täydellinen paikka sellaiselle joka on à la recherche du temps perdu.