Hevosellani on sama nimi kuin Italian kuuluisimmalla alaikäisellä. Ruby, määrittelemätöntä rotua, näyttää vähän samalta kuin rusakot Suomessa huhtikuussa: terhakkaasta tammasta on vaikea sanoa, onko se valkoinen vai ruskea. Kirjavaa karvaa lähtee tukuittain, ja se jää pöllyämään kevyenä lämpimässä kevätilmassa.
Pitkästä, pitkästä aikaa, olemme Ms A.O’M:n kanssa Montevarchissa, Chiantissa, ratsastamassa. Ystäväni on vienyt torstaina väitöskirjansa painettavaksi ja haluaa rentoutua vähän. Ja mikä sen rentouttavampaa olisikaan kuin kaksi tuntia vaeltelua Chiantin kukkuloilla, viiniviljelmien ja oliivilehtojen keskellä! On jo lämmin, miltei kuuma, ja hedelmäpuut kukassa. Hevoset ovat nopeita, malttamattomia. Me annamme niiden mennä.
Erään suuren villan edessä Jenny, hevosten omistaja joka on tullut mukaamme, pysäyttää ratsunsa ja kysyy:
- Do you see that house there?
Sienne saapui kerran Britannian pääministeri David Cameron perheineen lomalle. Ja siitä on Jennyllä tarina kerrottavanaan.
Jenny, itsekin britti, oli eräänä päivänä ratsastanut villan ohitse ja jättänyt portin edessä seisoville vartijoille kirjeen, jossa hän ehdotti, että Cameronin lapset voisivat tulla hänen tallilleen ratsastamaan. Koskaan lapset eivät tulleet, mutta sitä vastoin saapui pääministeriltä itseltään kirje. ”Dear Jenny”, se alkoi. Pääministeri arvosti kovasti hänen tarjoustaan, jota hänen perheensä ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa voinut ottaa vastaan. Mutta seuraavalla kerralla Toscanaan saapuessaan hänen lapsensa tulisivat varmasti mielellään Jennyn tallille. Käsin kirjoitettu kirje päättyi tuttavalliseen ”David”.
Kuinka voin enää ikinä väittää, ettei minulla ole aikaa kirjoittaa kirjeitä, edes hyville ystävilleni?
