Eilen Saksan valtionvarainministeri Wolfgang Schäuble vieraili instituutillamme. Odotusten mukaisesti joukko pääasiassa eteläeurooppalaisia tutkijoitamme järjesti tilaisuuden yhteydessä kömpelön protestin: banderollien lisäksi mieltä osoitettiin buuaamalla sikanaamareiden takaa, joita Schäuble osuvasti kuvasi mälsiksi. Kuten EU:n presidentin Herman van Rompuyn viimesyksyisen luennon tapauksessa, epäselväksi jäi, mihin hälinä oikein tähtäsi. Miksi ihmeessä demonisoida saksalaisia, jotka (vastahakoisesti tai ei) tarjoavat auttavaa kättä itsensä pulaan saattaneille? Eivätkö buuaukset ennemminkin kuuluisi niille, jotka vuosikausia ovat kiertäneet veroja ja valinneet maansa johtoon vastuuntunnotonta ja lyhytnäköistä väkeä?
Vähemmästäkin olisi tullut paha mieli. Kiittämättömyyttä ja suoranaista typeryyttä esiintyy toki kaikkialla, mutta menevätkö siihen halpaan myös korkeasti koulutetut ja muuten niin fiksut kollegani? Schäublen esitelmää vieressäni kuunnellut Herr F.S. totesikin voimattomana: Jos tässä todella on etelän nuori akateeminen eliitti, mitä toivoa Euroopalla enää on?
Toistaiseksi olen uskonut eurooppalaiseen solidaarisuuteen ja jopa kannattanut tyhjätaskuvaltioiden taloudellista tukemista. Eilen La Stampan toimittajan vakavana kysyessä, miksi ihmeessä Kreikkaa rangaistaan, ensimmäistä kertaa ajattelin muuttaa kantaani. Näyttää siltä, ettei Eurooppa pohjimmiltaan muutu: edelleen tehdään pohjoisessa työtä ja kannetaan huolta huomisesta, kun etelässä eletään ensin iloiten yli omien varojen ja mennään sitten kadulle vaikeroimaan. Rahojen loputtua syypäitä ovat tietysti aina muut, ma non io.
Pahoitin muuten mieleni eräästä toisestakin asiasta. Tänään oli naistenpäivä. Italiassa (myös) siihen liittyy aimo annos kaksinaismoraalia: Naistenpäivänä jaetaan näyttävästi mimosan oksia ja puhutaan julkisesti pehmoisia. Tänä vuonna naisasiapuhetta oli kuitenkin vielä tavallista vähemmän. Vuosi sitten, pitkälti Berlusconin naisskandaalien takia, tuntui että feminismi Italiassa olisi nostamassa päätään. Roomassa marssittiin ja La Repubblica julkaisi palavia mielipidekirjoituksia ja julkeita tilastoja italialaisen naisen todellisuudesta. Nyt tunnelma oli aivan toinen.
Singora A.B.:n kanssa me kuitenkin juhlistimme naiseuttamme suklaaleivoksilla ja lyhyellä kierroksella Firenzen kenkäkauppoihin. Vaan miksi minusta niin tuntui, että ensi kesän mallistoissa sandaalien korot ovat vielä entistäkin kapeampia ja korkeampia?
