Sunnuntairetki Firenzestä Pistoaan kannattaa: matka paikallisjunalla taittuu puolessa tunnissa ja vajaalla neljällä eurolla. Ja kaupunki, jossa 1500-luvulla valmistettiin ensimmäiset tuliaseet ja jonka nimestä niin ikään juontaa sana ‘pistooli’, on huomattavasti rauhoittunut verisistä vuosistaan. Tänään kadut ovat tyhjät. Turisteja ei näy missään ja vaikuttaa siltä kuin paikalliset olisivat ahtautuneet kaikki muutamaan auki olevaan trattoriaan, jotka sijaitsevat kapeilla pikkukaduilla Piazza Duomon liepeillä.
Olisi niin leppoisaa, ellemme ruotsalais-saksalaien ystäväni ja kollegani Herr F.S.:n kanssa ajautuisi murehtimaan Euroopan tilannetta.
Puhe siitä alkaa jo menomatkalla junassa, joka on 1980-luvun synteettistä ja kömpelöä mallia, hidas ja kovaääninen – nirskuva metafora maalle, jonka aurinkoisten maisemien halki me vaivalloisesti etenemme. Herr F.S. sanoo uskovansa että elämme ratkaisevia aikoja, joina jakolinjat Euroopassa piirtyvät uudelleen. Enää ei merkitystä ole niinkään erolla idän ja lännen välillä vaan kuilulla, joka yhä selvemmin jakaa pohjoisen ja etelän.
Tässä mielessä palaamme siis asetelmaan ennen toista maailmansotaa ja sitä seurannutta yli neljänkymmenen vuoden poikkeustilaa, jonka aikana oudot poliittiset ja taloudelliset vääristymät pääsivät muodostumaan: etelästä tehtiin osa salonkikelpoista ja yhdentyvää Länsi-Eurooppaa samalla kuin Saksan itäpuolisista maista tuli maanosan kurjistunut ja unohdettu takapiha. Nyt ovat vanhat asetelmat palautumassa paikoilleen kun ’Itä’ nousee Euroopan hyväonnisten ottolasten, Kreikan, Italian ja Espanjan vajotessa.
Ystäväni tietää mistä puhuu. Hän tutkii kylmän sodan aikaisia Baltian maita, aluetta, jossa hän on paitsi asunut myös laajalti matkustanut. Muutos siellä on huima, hän sanoo, toisin kuin esimerkiksi Italiassa, missä mikään ei vaihdu. Näyttää siltä kuin 1950- ja 1960-lukujen miracolo economico olisi ollut vain ainutlaatuisen historiallisen kontekstin mahdollistama merkillinen oikku maassa, jossa ajatus tehokkuudesta, työteliäisyydestä saati vakavasta taloudellisesta kilpailusta edelleen on kovin vieras.
Ja Pistoiassa toteamme sen taas: Täpötäydessä Trattoria dell’Abbondanzassa hyväntuuliset ja huolellisesti laittautuneet italialaisperheet nauttivat kiireettöminä ruokalajin toisensa jälkeen. Kun tarjoilija käännyttää meidät ovelta kehottaen yrittämään toista ravintolaa aivan kulman takana ja kun minä epäillen tiedustelen, onko paikka kenties yhtä hyvä, heilauttaa hän kättään ja huudahtaa:
- E meglio!
Se konkurrenssista ja taloushuolista. Meidän pasta-annoksemme ovat tietysti täydelliset.
