Halloween huojuvassa talossa

Minnosotan Holiday Inn Metrodomesta on aika pitkä matka Lontoon Richmondin Parks Roadille: on paitsi lennettävä turbulenssien hämmentämä uneton yö myös tehtävä melkoinen henkinen loikka. Mrs R.W.:n kodissa ei nimittäin ole ympärivuotista huonepalvelua, valtavia jenkkisänkyjä, elokuvakanavia, kuntosalia ja uima-allasta, saati näkymää neljännestätoista kerroksesta yli pilvenpiirtäjien ja moottoriteiden valoverkon.

Minut vastaanottaa Mrs R.W.:n viisi tai kuusi erikokoista, yliaktiivista koiraa ja rouvan ystävä, lyhyenläntä harmaahiuksinen, hössöttävä mies, joka kompastelee rappusiin, törmäilee ovenpieliin ja pyytelee yhtenään anteeksi. On niin paljon selitettävää: Vielä eilen ei toiminut internet eikä lämmin vesi, nyt rikki on enää kylpyhuoneen kylmävesihana. Jääkaappi sijaitsee vaatekaapissa pahvisen, reaalikokoisen rugbynpelaajan seurana, ja niin: viereisen huoneen komerosta pääsee salakäytävää naapuriin. Seinään sattumanvaraisesti puhkaistun reiän peittää vanerilevy.

- I do not think you would need it, but just in case…

Tuntuu kuin talossa huojuisi, vaappuisi, narisisi, tippuisi ja valuisi vähän kaikki. Vai onko pääni vain vielä sekaisin yöllisestä lennosta?

On muuten Halloween. Olisikohan jollakin tutuntutulla tai kaverinkaverilla jossakin bileet, joihin mahdollisesti voisin mennä? Enpä ole tullut ajatelleeksi. Nyt vain kannan Marks & Spencerin limenvihreää kauppakassia halki uneliaan porvarillisen asuinalueen.

Ja kuitenkin tässä epähuomiossa näen toisen, ehkä jopa sen oikeamman Halloweenin. Richmondissa talot ovat lähes poikkeuksetta valaistut ja koristellut: piha-aitoja kietovat hämähäkin seitit, ikkunoista kurkistelevat mitä karmaisevimmat hirviöt ja portailla loistavat kurpitsojen ikuiset irvinaamat. Parasta ovat kuitenkin kaduilla vaeltavat pikkunoidat. Nämä juhlat ovat epäilemättä heidän!

Minneapolis

- - - – Strange to think that this is Missisipi,

Toteaa Miss E.O. On aikainen, kylmä lauantaiaamu, nurmikot yhä huurteisia yön pakkasesta. Juoksemme joen rantaa, Miss E.O, Miss A.P. ja minä. Miss E.O. on kanadalainen antropoligi Chicagosta ja Miss A.P. amerikkalais-ranskalainen, Qatarissa asuva historioitsija. Olen tutustunut heihin molempiin edellisen päivän workshopissa Minnesotan yliopistossa.

Illallisella emme vain todenneet että meillä kaikilla oli kokemusta Pariisissa juoksemisesta (Vous êtes américaine, mademoiselle?) vaan että mistä jokainen myös oli pakannut lenkkitossut mukaansa. Kello kahdeksan aamulla suuntaamme siis hotellilta suoraan alas joelle. Miss A.P. huudahtaa:

- - - - - This will energisize us!

Mutta minua ei hämmästytä vain amerikkalainen energia. Yhtä lailla ihmetyttää amerikkalaisen kaupungin infrastruktuuri. Minneapoliksessa tuntuu mahdottomalta kävellä minnekään: yhtäkkiä jalkakäytävä aina loppuu ja alkaa rakennustyömaa, moottoritie, ihan väärään suuntaan vievä silta, valtava parkkipaikka… Eksyin jo yrittäessäni kevytjuna-asemalta (light train; linja lentokentältä kaupungin keskustaan on outo poikkeama sinänsä) hotellille. Oli pimeä, kylmä, eikä mikään tie vienyt minnekään. Loputa oli pakko ottaa taksi.

Ja kuitenkin tämä kaupunki, niin sanotaan, on hyvin ”eurooppalainen.” Kantaväestöstä noin puolet on saksalaista tai pohjoismaalaista (joskaan ei suomalaista) alkuperää ja kaupungissa on runsaasti liittovaltion tukemaa kulttuuritarjontaa (Osmo Vänskä!) sekä valtava julkinen yliopisto. Sunnuntaina kävelen vielä kampuksella ja eksyn valtavaan antikvariaattiin, joka voisi yhtä hyvin sijaita Lontoossa tai Pariisissa; eurooppalaista historiaa riittää aivan yhtä monta hyllymetriä kuin amerikkalaistakin.

Ihan kaikki ei kuitenkaan täsmää: kadulla kirjakaupan ulkopuolella soittaa flanellipaitainen olkihattuinen mies kitaralla country-musiikkia, koleasta tuulesta huolimatta sinnikkäästi tunnista toiseen.

No crying over spilled coffee?

Queen Parkin metroaseman edessä tapahtuu kummia. Liikennevaloissa vastaani kävelee tummaihoinen nainen. Kohdalleni sattuessa hän yhtäkkiä viskaa täyden mukillisen maitokahvia vaalealle italialaiselle villakangastakilleni. Tahallaan, tajuan sen heti: Osuma on täydellinen, hän katsoi minua ja tähtäsi. Juoksen hänen peräänsä:

- Look what you did!

- So what?

- You just destroyed my coat!

Hänen välinpitämättömyytensä on tyrmistyttävää. Nainen ei pyydä anteeksi vaan tuijottaa kylmästi:

- What do you want? I don’t have time for you!

Haluan anteeksipyynnön – ja pesularahat. Minulla nimittäin ihan oikeasti on ongelma: takki on ainoa jonka aamulla olin Firenzestä ottanut mukaani, ja kahden päivän päästä olisi lähtö konferenssiin Yhdysvaltoihin.

- I do not have money and I do not talk to you! If you want to talk, you can talk to police!

Hetken päästä hän yllätyksekseni ehdottaa:

- Let’s go to the police station!

Me menemme poliisiasemalle. Matkalla meidät juoksee kiinni ystävällinen mies, joka sanoo nähneensä tapauksen. Hän antaa nimensä ja puhelinnumeronsa – mikäli tarvitsisimme todistajan.

Vaikea uskoa todeksi: Vain vajaa kuusi tuntia Lontooseen saapumiseni jälkeen väittelen poliisiasemalla aggressiivisen naisen kanssa, joka juuri on tuhonnut takkini ja jota en koskaan elämässäni ole tavannut. Ja joka kaiken lisäksi kieltäytyy puhumasta minulle.

Miksi hän teki sen? Miksi hän valitsi kaikista vastaantulijoista juuri minut?

Odotamme melkein tunnin, pelkään hänen lähtevän. Ei, en niinkään halua hänen rahojaan, haluan hänen punnitsevan täysin tietoista tekoaan. Sillä hän ei ole hullu, hän ei ole humalassa tai huumeissa. Hetkeä ennen kun poliisi pyytää meidät sisään, nainen vastahakoisesti näyttää passinsa: Britannian kansalainen, afrikkalaista alkuperää. Vain vuotta minua nuorempi.

- Listen, this is silly, sanoo poliisi.

Totta kai kertomus on järjetön. Nainen sanoo sen olleen vahinko, mutta minulla on todistajan puhelinnumero. Poliisi näyttää neuvottomalta: Emmekö me voisi sopia? Rikosta ei ole tapahtunut.

Lopulta luovutan. Anteeksipyytöä en tule saamaan, mutta eiköhän tässä rangaistusta kerrakseen. Aamulla veisin takin pesulaan; parhaassa tapauksessa saisin sen takaisin vielä samana päivänä.

- Bien sûr, toteaa ranskalainen kollegani Monsieur E. M.-D. seuraavana päivänä. Syömme lounasta kansallisarkiston kahvilassa ja kerron hänelle tapauksesta. - Tu es grande, blonde, mince, jolie…

Tietenkin hän valitsi minut: Minut siisteissä vaaleissa vaatteissani, silmälaseissani, upouusissa kastanjanruskeissa ballerinoissani. Minä mitä ilmeisemmin edustin järjestystä ja menestystä, maailmaa, johon hänelle ei ollut pääsyä. Hän oli musta, pyylevä, luultavasti köyhä... Hänelle maailma oli epäreilu ja ruma. Minulle se olisi ikuisesti kaunis, sileä – ja kohtuuttoman helppo.

Millaisen kuvan minä itsestäni oikein annan? Mitä tuntemattomat ihmiset minusta kuvittelevat? Miten voin aikaansaada jossakussa niin äärimmäisen reaktion?

En käsitä.

Sain takkini pesulasta seuraavana iltana, tahrat lähtivät kutakuinkin. Ja portugalilainen ystäväni jonka luona nyt olen viipynyt, ystävällisesti lainasi minulle paksun mustan talviulsterinsa koko päiväksi.

Che casino!

Koko illallisen ajan italialainen kollegani toistelee että puhun ihan liian hiljaa. Hän ei kuule, enkö vähän voisi korottaa ääntäni?

Ensinnäkin: minä en puhu hiljaa, puhun normaalisti. Missään muualla kuin Italiassa asiasta ei ole valitettu. Ja toiseksi: kotona minulle on opetettu, ettei sivistynyt ihminen huuda ellei siihen ole erityistä aihetta.

Sitä paitsi vieressäni istuu rauhallinen saksalainen professori Princetonin yliopistosta; juhlimme ystäväni Herr A.S.:n väitöstä. Eikä kukaan muukaan pöydässä huuda. Paikalla on lisäksi ruotsalainen, kaksi suomalaista, hollantilainen ja britti syventyneenä älylliseen keskusteluun. Totisesti väärä hetki alkaa metelöidä.

Seuraavana iltana istun illallispöydässä jälleen italialaisessa seurassa. Nyt minulle huomautetaan siitä, että olen niin hiljainen. Miksen osallistu keskusteluun? Tutto bene?

Ensinnäkin: Minä en ole hiljainen, olen puhelias. Ja toiseksi: kotona olen oppinut, ettei muiden päälle puhuta. Jos joku toinen puhuu, on syytä vaieta ja odottaa.

Mutta tällä illallisella huutavat kaikki samaan aikaan. Nyt meitä on minun lisäkseni kuusi italialaisia ja yksi (erittäin italialaistunut) liettualainen, eikä pidättyväisiä professoreita tai tuoreita tohtoreita vaan ohjelmoijia, juristeja ja sommeliereja. Periaatteessa voisin meluta mukana, mutta en ehdi väliin, sillä ennen kuin yksi lopettaa jo aloittaa toinen. Desibelit kohoavat, pian ystäväni Signor C.C. nousee ja alkaa esittää valikoituja potilaita mielisairaalassa, jossa hän aikoinaan suoritti siviilipalvelustaan. Che casino!

On hetkiä, joina suomalaisuuteni käy piintyneeksi ja vaivaannuttavaksi kuin pöytäliinaan jääneet tahrat vuosikertaviiniä.

Italialainen vapaapäivä

Myönnän: liki kaksi ja puoli vuotta elämääni Italiassa eivät ole olleet kovin italialaista elämää. Mitenpä olisi? Instituutti on suljettu saareke, oma erillinen maailmansa, jossa tullaan ja mennään ja vieraannutaan kuin lentokentän transit-hallissa. Eikä se että on “oma” pastakauppias, “oma” torimyyjä, “oma” kampaaja, “oma” gelateria ja “oma” enoteca muuta mitään: en juurikaan ole tehnyt asioita joita italialaiset tekevät tai edes tehnyt asioitani niin kuin italialaiset ne tekisivät.

Itse asiassa uskon että italialaiseen elämään tarvitsisi italialaisen perheen, ja sellaista minulla ei ole (on vain sveitsiläinen perhe: Herr ja Frau B. olivat vierainani viimeksi kuluneella viikolla; jääkaapissani on edelleen puoli kiloa maailman parasta juustoa). En siis pääse sunnuntailounaalle mamman luokse vaan pidän kiinni yksinäisen naisen viikonlopputraditiostani ja jään lukemaan International Herald Tribunea parvekkeelle aurinkoon. Mutta muuten vapaapäivästäni muodostuu yllättävän italialainen.

Iltapäivällä tapaan nimittäin ystäväni Singorina V.C. kaupungin keskustassa – ja siellä ovat kaikki. Sitä sukujen défiléä en pitkään ymmärtänyt ollenkaan: miksi mennä, vieläpä viimeisen päälle tällättynä, vaeltamaan päämäärättömästi valtavaan kuumuuteen ja tungokseen? Sunnuntainhan voi käyttää niin paljon paremminkin, vaikkapa kotia siivoamalla, pyykkiä pesemällä, paitoja silittämällä tai vaikkapa kirjaa lukemalla… Nyt kuitenkin huomaan nauttivani via Calzaiuolen hälinästä kuin firenzeläinen kuunaan. Ja onhan minulla myös asianmukaiset varusteet: suuret aurinkolasit, nahkatakki, tiukat farkut ja sandaaleissa korkoa! Kirpputorilta Piazza Santo Spiritolta ostan itselleni tyylikkään vintage-laukun, ja lopulta päädymme juomaan kahvia vasta hiljattain avattuun ja supersuosittuun Hard Rock Caféseen. Baaritiskillä, niin monien neonvalojen ja televisioruutujen säihkeessä, ystävykset Cosimo ja Cristian hyväntahtoisesti tarjoutuvat neuvomaan parisuhdeasioissa.

Illalla on Teatro Pergolassa konsertti. Olen odottanut konserttikauden alkamista koko kesän. Pergolan rokokoo-tyyliseen saliin kokoontuu nimittäin valikoituneina sunnuntai-iltoina Firenzen kulttuurieliitti. He saapuvat Salvatore Ferragamon ballerinoissa ja ihanissa kiharoissa ja tietysti tuntevat toisensa. Säännönmukaisesti konsertti alkaa ja päättyy myöhässä, ja kun joku erehtyy taputtamaan väärässä kohtaa, kuuluu yleisön läpi tiukka: shhhhhh!

Mutta italialainen nainen ei koikkelehdi yksin kotiin Santa Crocen kapeita ja pimeitä katuja – saati keitä itselleen puurolautasellista illalliseksi.