L’Europe, c’est moi

Olisi pitänyt oppia se jo silloin. Siis kun entisen kämppäkaverini poikaystävä maksoi kalasta Pariisissa yhdeksänkymmentä euroa. Kyllä, yhdeksänkymmentä euroa ja vieläpä ihan tavallisesta lohesta. Juttu oli niin absurdi, että sille naureskeltiin epäuskoisina paitsi ruokapöydän ympärillä myös vielä pitkän aikaa tapauksen jälkeenkin.

Pariisin hintoihin sain lähempää kosketusta myöhemmin, muotitalossa C. työskennellessäni. Muistan sen päivän kun yllätin itseni toteamasta asiakkaalle:

- Mais c’est un bon prix!

Kyse oli laukusta, joka maksoi seitsemänsataa euroa.

En ole nyt väittämässä että Pariisi on järjettömän kallis (se on kallis, mutta kaupungissa on edullisiakin asioita, sellaisia kuin metrolla ajaminen, elokuvissa käyminen, patongit, viini, sanomalehdet, kirjat ja ruusukimput − siis itse asiassa kaikki olennainen). Väitän vain ettei Pariisin hinnoissa ole juuri logiikkaa. Täällä voi joutua maksamaan mitä tahansa mistä tahansa ja milloin tahansa: hunajamelonista neljä euroa kappale, vesipullosta viisi euroa (kun lasillinen viiniä samaisessa kahvilassa maksaa kolme euroa; tämä on jo klassikko ja itse asiassa hyvin tavallista), minimaalisesta juustolajitelmasta toistakymmentä euroa… Yllätykset eivät ota loppuakseen.

Ehkä mielivaltaisimmilta ja järjenvastaisimmilta tuntuvat ranskalaisten hedelmien ja vihannesten hinnat (kotimaisten omenoiden hinta torilla kolmannessa kaupunginosassa: neljä ja puoli euroa kilo) − etenkin jos yhtään tuntee historiaa. Yhteinen, protektionistinen maatalouspolitiikka on perinteisesti ollut ennen kaikkea ranskalaisten lempilapsi. Ranskalaista maanviljelijää on tuettu eurooppalaisin voimavaroin kohta jo puoli vuosisataa: Euroopan yhteisön (nykyinen unioni) kymmenen ensimmäisen vuoden aikana kokonaiset kolme neljäsosaa kaikista ministerineuvoston kokouksista omistettiin maatalouspolitiikan muotoilemiseen - maatalouteen (pitkälti saksalaisten kukkaroista) kanavoitujen summien ollessa tähtitieteellisiä. Ne setelit käärivät taskuihinsa lähinnä ranskalaiset, jotka eivät epäröineet käyttää mitä epädiplomaattisimpia keinoja tavoitteidensa saavuttamiseen. EU:n historia on toisin sanoen pitkälti maatalousdraaman historiaa, jonka pitkissä ja tunteikkaissa näytöksissä tähtiosaa esittivät Quai d’Orsayn taidokkaat diplomaatit.

Siispä jos maataloustuotteiden hinnat historioitsijaa hämmästyttävät, vähemmän yllättää se, mitä Anne Sjöblom reilu kuukausi sitten kertoi MTV 3:n blogissaan:

Ranskan maatalousministeri Bruno Le Maire oli Helsingissä helmikuun puolivälissä pitämässään lehdistötilaisuudessa kertonut EU-maiden välillä vallitsevan konsensus siitä, ettei unionin maatalousbudjettia leikata seuraavassa rahoituskehyksessä. Neljä tuntia myöhemmin hän kuitenkin vihtiläisessä navetassa oli todennut toimittajalle: “Ei ole konsensusta. Mutta neuvotteluissa on edetty paljon.”

Miksi vastaus muuttui? Sjöblomin selitys pitää epäilemättä paikkansa: ”Ranskalaisten mielestä asiat on usein sovittu, jos he ovat ne sopineet, ja muista viis.”

Mutta yhtä en ymmärrä: Kuinka voikaan Aurinkokuningas olla myös se Kuningas Midas, joka muuttaa salaatinlehdetkin kullaksi?

Ydinongelmia

Viime viikon perjantaina ei Pariisissa ollut niin keväistä kuin nyt. Satoi, paljon. Ja Mr M. MC A., amerikkalainen taidemaalari, piti näyttelynsä avajaisia kolmannessatoista kaupunginosassa. Gallerian ulkopuolella, katoksen suojassa tapasin vuokraemäntäni Mme I.G.:n. Kysymykseeni, kuinka viikko oli kulunut, hän puuskahti:

- Pas très bien; c’était une semaine malheureuse!

Mme:lla oli ystäviä Japanissa.

Siitä puhuimmekin sitten ihan koko illan, Japanin katastrofista ja sen mielettömyydestä. Viini jäi laseihin, taulut miltei katsomatta, niin kuohuksissaan oli Madame siitä mitä Japanissa tapahtui.

Pakko myöntää: kiinnostukseni onnettomuuden yksityiskohtiin oli huomattavasti vähäisempää. Ehkäpä siksi että henkilökohtainen suhteeni Japaniin rajoittui sushin syömiseen (Jonathan Safran Forein kirjan luettuani tosin yhä huonommalla ja huonommalla omallatunnolla), yhteen epätoivoiseen yritykseen opiskella japanin kieltä (montakohan merkkiä vielä tunnistankaan?) ja epärealistisiin unelmiin Tokion matkasta (jotka kyllä nyt hautautuivat ainakin vähäksi aikaa). Pikemminkin kuin varsinaiseen tapahtumien kulkuun, uteliaisuuteni oli kohdistunut ranskalaisten reaktioon mahdollisen ydinkatastrofin edessä.

Kaksi keskeistä havaintoa:

Ensiksikin, Japanin tapaus on osoittanut, että edelleen elämme kansallisvaltioiden maailmassa, jossa kansainvälinen solidaarisuus on näennäistä. Ranskalaiset lähtivät Japanista heti (maassa asuvista 9000 ranskalaisesta kotia kohti suuntasi välittömästi yli puolet). Mukana ei ollut vain energiayhtiö Arevan väkeä vaan myös Ranskan lähetystön henkilökuntaa ja Radio Francen toimittajat. En väitä että itsekään olisin jäänyt, mutta moinen joukkopako jättää epäilemättä vähän kolkon tunnelman. Le Monden Tokion kirjeenvaihtaja totesikin: ”’Nos amis japonais’ – risque de sonner un peu plus faux à leurs oreilles”.

Toiseksi, jopa ydinenergian suurvallassa Japanin tapaus on yllyttänyt itsereflektioon. Ranskassa lähes 78 % energiasta tuotetaan ydinreaktoreissa, ja ydinvoimadiskurssi on perinteisesti ollut varsin defensiivistä. Niin kuin se oli aluksi nytkin: Ensin tapausta vähäteltiin, katastrofista varottiin puhumasta. Ja samalla tietysti painotettiin Japanin olevan tietysti ihan eri juttu (”Il est bien évident que la situation française n'est pas comparable à celle du Japon”; CGT Énergie - ammattijärjestön edustaja). Kaavaan kuului tietysti myös kansalaisten rauhoittelu ja se välttämätön turvallisuuspuhe (”Sûreté des installations, notre obsession”; energiayhtiö EDF:n johtaja).

Mutta paljon täällä on kuulunut myös kriittisiä ääniä, jotka vaativat energiapolitiikan muutosta. Onhan siihen nyt jo korkea aikakin: Ranskan ydinvoimahanke juontuu toista maailmansotaa seuranneilta vuosikymmeniltä, presidentti Charles de Gaullen kansalliseen omavaraisuuteen ja riippumattomuuteen tähdänneestä nationalistisesta politiikasta. ”Ranskan säteilyn” konsepti luotiin alkujaan paitsi jälleenrakennusvuosien tarpeisiin myös kompensoimaan sodassa nöyryytetyn suurvallan heikentynyttä poliittista, taloudellista ja sotilaallista mahtia. Gaullistinen nurkkapatriotismi johti niin ikään siihen, että nimenomaan ranskalaiset torpedoivat yritykset rakentaa yhtenäistä Eurooppaa ydinsektorin ympärille (kuka muistaa vielä Euratomia?). Sen jälkeen on maailma kuitenkin muuttunut ja Ranskan asema niin ikään. Vähitellen ymmärretään ehkä täälläkin että atomista puhuessamme puhumme menneen vuosisadan vääristä illuusioista.

Vaan ymmärtävätkö sen myös energiapoliittisten ratkaisujen tekijät Suomessa?

P.s. Tämä teksti on tuotettu 78 % ranskalaisella ydinsähköllä.

Etäisyyden estetiikat

Matkalaukkuineni lähdin taas kerran yön selkään. Kaduilla ei ollut vielä ketään eikä metroasemallakaan muita kuin sen vakituiset asukkaat, epämääräiset mytyt mutkaisten käytävien hämärissä nurkissa. Ne erottuivat nyt paremmin, muuttuivat jotenkin elävimmiksi. Kai siksi että kohtasin heidät yksin, varhaisen aamun kolkossa hiljaisuudessa, kellon vasta tullessa kuusi.

Vain niin aikaisin aamulla näkee selvästi suuren kaupungin toisen todellisuuden, joka jo auringon noustessa häviää ylenpalttiseen valoon, meluun ja vilinään. Sillä toisella todellisuudella on sulkeutuneet kasvot, rispaantuneet kynsinauhat ja piintynyttä likaa kuluneen poplarin hihansuussa.

Tarkoitan myös niitä äänettömiä, jotka nuokkuvat RER-junassa matkalla Charles de Gaullen lentokentälle. Eivät he mihinkään lennä vaan huolehtivat vain siitä että minä voin lentää. Että käytävillä on puhdasta, että rattaat pyörivät.

Hyvin pian kyllä heidät unohdan. Terminaaliin päästyäni olen jo täysin toisenlaisessa maailmassa, missä huoletta voi ostaa ylihinnoitellun kahvin, luomuomenamehua ja istahtaa katselemaan aamun sarastusta leveiden kiitoratojen takaa. Siinä mieleeni kuitenkin palaa ranskalaisfilosofi Marc Augén toteamus:

”La grande architecture mondiale s’inscrit dans l’esthétique actuelle, qui est une esthétique de la distance tendant à nous faire ignorer tous les effets de rupture. Les photos prises des satellites d’observation, les vues aériennes nous habituent à une vue globale des choses. La misère est belle, pittoresqué, observée de loin et de haut. »

Myönnän kuuluvani niihin etuoikeutettuihin, joilla on ollut onnea katsella maailmaa kaukaa. Minun perspektiivini ovat lintuperspektiivejä, leveitä ja venytettyjä ja ennen kaikkea tarpeeksi epätarkkoja aiheuttaakseen erityistä levottomuutta tai huolta.

Vain hetkittäin hätä paisuu näkyväksi, kuten nyt Japanissa. Vaikka silloin se on toista, se on médiatisé. Pikemminkin kuin todellista se on ”hypertodellista” (Umberto Eco). Ja siitäkin Marc Augé sanoo viisaasti:

« Il n’y a plus d’autre événement que médiatisé. - - [N]ous pensons connaître ce monde et ses acteurs. Nous avons une familiarité de plus en plus grande avec l’état du monde et l’évidence des images nous fait oublier qu’en fait nous n’avons rien vu, que nous sanvons peu et mal. »

(Marc Augé : Où est passé l’avenir ? Paris, Seuil 2011)

Ilmiö ei ole déjà vu – vaan jamais vu. Aikamme moniin paradokseihin kuulunee se, että kaiken nähneitä vaivaa krooninen sokeus.

« Cool » ja « vraiment cool »

Perjantaina menen juoksulenkille Tuileriesin puistoon. Kello lähenee jo seitsemää, ilta on kuulas ja valo juuri sellaista, jollaisessa Pariisi minusta on kauneimmillaan: ohutta, hentoa ja vaaleaa. Ympärilläni aukeaa La ville de la lumière, epätodellinen ja utooppinen, toteutumattomien unelmien ja täyttymättömien lupausten ihmeellinen haavekaupunki. Seinen puoleisesta portista laskeudun leveille jo melkein autioille hiekkakäytäville. Joitakin turisteja vielä maleksii Louvren suunnalta Concorden aukota kohti, mutta pian menisivät portit kiinni, puisto suljettaisiin yöksi.

Etäämmällä olevan suihkulähteen liepeillä kuitenkin tapahtuu: puiston luoteiskulmaan on pystytetty valtava valkoinen teltta, josta purkautuu upeasti pukeutuneita ihmisiä. Arvaan heti mistä on kysymys: jonkin muotitalon näytös on juuri päättynyt. Paikalla parveilee lisäksi aikamoinen joukko aivan muuta, joskin kovasti glamourinnäkläistä väkeä.

Me tavalliset ja ”ne”. Raja-aita välillämme on yhtä aikaa olematon ja ilmeinen.

Ja sitten jälleen yksi déjà vù (tai sen tapainen): Täsmälleen sama paikka lokakuussa 2006. Muotitalo C:n näytös, aurinkoinen syyspäivä, viimeinen työpäiväni kyseisen talon palveluksessa. Minä olen tuolla toisella, kauniiden ja kuvattavien puolella. Samppanjan päihdyttämänä, hyväntuulisena, vaatteissa joita en omista ja jotka maksavat ihan kauheasti.

Nyt minulla on vanha Reebokin verryttelypuku ja kivulias tietoisuus omasta näkymättömyydestäni. Zoomit kohdistuvat muualle, saan tehdä teltan kupeessa pienen spurtin kaikessa rauhassa.

Vaan missä ja millainen olisinkaan nyt, jos en tuona lokakuisena päivänä olisi sinetöinyt valintaani? Kukaan ei minua pakottanut, ihan itse halusin mennä.

Viikonloppuna osallistun Pariisissa ja Fontainebleussa järjestettävään kylmää sotaa käsittelevään konferenssiin. Siellä ei ole vaikeaa saada huomiota osakseen: paikalla on nuoria naisia lisäkseni vain yksi. Äänessä ovat papat (”permettez-moi un petit souvenir…”) ja glamourista jäljellä tasan se minkä he hämärästi vielä muistavat. En valita: varsinkin viimeisen konferenssipäivän esitelmät ovat mielenkiintoisia ja lounaalla tarjoiltu Bordeaux erinomaista. Konferenssin päätteeksi päädynpä vielä aterioimaan varsin sekalaisessa seurueessa: paikalla on Sciences Po:sta juuri väitellyt saksalainen tutkija, juopunut ekstrovertti rouva, joka on tehnyt pitkän uran Ranskan valtionhallinnossa ja näyttää tuntevan (hyvin!) koko maan poliittisen eliitin, sekä valtionarkiston pian eläkkeelle jäävä lupsakka johtaja.

- C’est trop cool pour moi, toteaa jälkimmäinen Maraisin trendikkäistä kävellessämme myöhemmin Rue Vieille du Templea kolmatta kaupunginosaa kohti.

- Non, ce n’est pas cool du tout, vastaan hänelle.

On nimittäin olemassa ero sen välillä mikä vain pyrkii olemaan « cool » ja sen, mikä on oikeasti, siis ihan pohjimmiltaan «cool ».

- L’histoire de la guerre froide, c’est vraiment cool.

Pysyn edelleen väitteessäni.

Eropäivät

Viime päivät tällä läntisessä Euroopassa on elelty haikeissa tunnelmissa: Sunnuntaina erostaan ilmoitti Ranskan ulkoministeri Michèle Alliot-Marie, maanantaina salkustaan luopui Saksan puolustusministeri Karl Theodor zu Guttenberg − molemmat politiikan taivaan kirkkaita ja yllättäen pudonneita tähtiä.

Kun eilen tiistaina Ranskan TV:ssä (France 2) Alliot-Marielta kysyttiin mitä hän nyt ryhtyisi tekemään, tämä vastasi vaatimattomasti: « Je vais pouvoir faire un peu plus de sport (...), m'occuper un tout petit peu de moi et puis travailler (...) et écrire un ou deux livres. (...) »

Kirjoittaa! Eikä vain yhden kirjan vaan ehkäpä jopa kaksi! No miksipä ei, kovin helpostihan se kävi naapurimassa zu Guttenbergiltäkin…

Skandaali Freiherr Karl-Theodor Maria Nikolaus Johann Jacob Philipp Franz Joseph Sylvester von und zu Guttenbergin (lisänimeltään Super "KT") ympärillä ei lakkaa minua ihmetyttämästä. Jos vaikea on ymmärtää ex-puolustusministerin naiiviutta (siinä hän ja Alliot-Marie kyllä ottavat mittaa toisistaan), vielä mahdottomalta tuntuu käsittää tapaukseen liittynyttä julkista keskustelua Saksassa.

> Niille, jotka eivät ole perillä asiasta: helmikuun puolivälissä julkisuuteen vuosi tieto, että osa puolustusministeri zu Guttenbergin väitöskirjasta olisi ehkä plagioitu. Kiistettyään ensin väitteen mutta todettuaan pian sen jälkeen vapaaehtoisesti, joskin väliaikaisesti, luopuvansa akateemisesta arvonimestään (mikä ei tietenkään ollut hänen vallassaan), Super "KT" lopulta jätti eropyyntönsä. Siinä välissä zu Guttenbergin Yhdysvaltain perustuslakia ja eurooppalaisia perustuslakeja vertailleen väitöskirjan vuonna 2007 hyväksynyt Beyrothin yliopisto oli ehtinyt jo ilmoittaa, ettei puolustusministeri enää olisi tohtori.

Saksanmaalla jos missä on perinteisesti ollut hienoa saada arvonimi Doktor. Siellä tohtoreita on aktiiviväestöstä vain kaksi prosenttia, ja usein väitöskirjaa on pidetty varmana keinona nousta yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Implisiittisesti teema on ollut esillä tässä blogissakin: tarkkanäköisimmät ovat ehkä havainneet, että käytän vain ja ainoastaan saksalaisista (ja sveitsiläisistä) tohtorin arvonimen ansainneista ystävistäni ja muita läheisistäni etuliitettä Dr. Silkkaa ironiaa minun taholtani, sillä onhan se nyt aika hassua miten paljon sosiaalista merkitystä kahteen kirjaimeen jossain saatetaankaan ladata. Jo Lufthansan lentoja varatessa täytyy valita onko sitä vain Herr/Frau vai Herr Dr./Frau Dr., Herr Prof./Frau Prof. tai jopa Herr Prof Dr./ Frau Prof Dr. Vertailun vuoksi todettakoon, että Air Francen ranskankielinen verkkosivu tarjoaa tasan kolme vaihtoehtoa: Mr, Mme, Mlle – joskin jälkimmäiseen optioon liittyen minulla voisi olla sukupuolten välistä tasa-arvoa koskeva kommentti.

Tätä taustaa vasten on ollut hämmästyttävää havaita, miten ymmärtäen Freiherr (aber nicht mehr Dr) zu Guttenbergin rikokseen on julkisuudessa suhtauduttu. Jopa liittokansleri Frau Dr. Merkel puolusti ministeriään toteamalla, ettei tarvitse hallitukseensa tiedemiestä vaan hyvän poliitikon. Samalla aikakauslehti Bild käynnisti mittavan kampanjan väärän tohtorin puolesta. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut ettei jupakassa ollut veitsenterällä sen enempää tai vähempää kuin Saksan tiedemaailman kunnia ja uskottavuus?

Zu Guttenbergin ja Alliot-Marien tapaukset kertovat myös eräästä toisesta, vähintään yhtä vakavasta asiasta, nimittäin todellisuudentajun traagisesta menettämisestä. Sekä Freiherr että MAAM edustavat yhteiskunnan kerroksia, joita ranskalaiset kutsuvat ”crème de la crème”. Siellä voi olla mukavaa, niissä kermaisissa pilvenpoukamissa, mutta kaikessa piilee omat vaaransa. Kun lennetään oikein korkealla saattaa hyvinkin käydä niin, että suhde todellisuuteen muuntuu, vääristyy. Ja että ennen pitkää alkaa uskoa, ettei mikään ikinä osu, satuta, saa putoamaan…

Mutta nytpä on MAAM:illa runsaasti aikaa kynäillä ja myös Super "KT:"llä tilaisuus kirjoittaa itse väitöskirjansa. Tällä kertaa tietää jo vapaaherrakin, ettei oikeassa elämässä tohtoriksi tekeytyminen onnistu aivan yhtä helposti kuin erään kansallisen lentoyhtiön elektronisessa varausjärjestelmässä.