Filosofin puhelinnumero ja muita pariisilaistarinoita

Neljäkymmentäyksi minuuttia. Se on pesuohjelman tarkka kesto itsepalvelupesulassa Rue Marie Stuartilla, Pariisin toisessa kaupunginosassa – ja täsmälleen sopiva aika antaa ajatusten harhailla.

Olen ottanut tavakseni omistaa nuo minuutit itselleni, ajatuksilleni. Ei tutkimuksilleni, sanomalehdille, enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoidulle kaunokirjallisuudelle tai minkään muotoiselle sosiaaliselle viestinnälle. Vaan yksinomaan vapaalle ajattelulle. Niinpä sullottuani pyykit koneeseen menen läheiseen kahvilaan, tilaan lasillisen viiniä, kaivan laukustani kynän ja muistikirjan ja alan kirjoittaa.

Nyt viimeksi minä ajattelin kateutta. Pariisissa on aivan liian helppoa olla kateellinen. Pyykkien pyöriessä ja St-Émilionia siemaillessani, katsellessani miten töistään palaavat pariisilaiset vaeltavat pitkää kävelykatua lastenvaunuineen, kauppakasseineen, patonkeineen ja koirineen, tajusin yhtäkkiä olleeni täällä kateellinen joka ikinen päivä.

Siinä on todellinen itsetutkiskelun paikka: Miksi kaiken aikaa tuntuu kuin unelmiani eläisivätkin muut? Miksi ikinä minun haaveeni olisi varastanut ja tehnyt todeksi joku toinen?

Tänään päätän selvittää ongelmaani ja tiedostaa kateuteni kohteet.

Ensimmäiset havainnot teen jo heti aamusta, kävelymatkalla kotoani toisesta kaupunginosasta kolmannessa kaupunginosassa sijaitsevaan kirjastoon. Nämä ihmiset kahviloissa! (Eivätkö he muuten palele? Ranskalaisilla ei näytä olevan minkäänlaista taipumusta mukavuudenhaluun: pahimmalla koiranilmallakin kyyhötetään terassilla ahtaan pöydän ja laihan espresson ääressä). Miten heillä onkaan aina aikaa (ja rahaa!) istua siinä? Olen aina haaveillut elämästä, joka sallisi aamiaiset kahviloissa, mieluiten oikein pitkät ja hyvin säännönmukaiset.

Rue de Bretagnella olen kateellinen kaikille, jotka asuvat niillä kulmilla. Se on kerrassaan mainio kortteli, missä on muun muassa kirjakauppa, juustokauppa, lihakauppa, kalakauppa, viinikauppa, suklaakauppa, kukkakauppa (mutta myös ruusukauppa!) hedelmäkauppoja - kaikki erinomaisia. Leipomossa poiketessani huomaan kadehtivani miestä joka asioi ennen minua. Syy on aivan naurettava: hän tekee tilauksensa sujuvammin kuin minä (tietysti, sillä hän on ranskalainen).

Laskeutuessani etelään Rue Vieille du Templea pitkin kohtaan jälleen monta aihetta kateuteen. Ensinnäkin olen kateellinen kaikille niille, joilla on varaa asioida kadulla sijaitsevissa vaateliikkeissä, ennen muuta Vanessa Brunolla (myönnettäköön että minulla on sieltä mekko ja puuvillapaita, mutta ne hankin alennusmyynneistä jo kohta viisi vuotta sitten). Niin ikään olen kateellinen muutamalle trendikkäästi pukeutuneelle vastaantulijalle (heidän trendikkyydestään), ihanan kukkakaupan komealle myyjälle (siitä että hän on töissä ihanassa kukkakaupassa - ja lisäksi olen ehkä myös vähän kateellinen hänen mahdolliselle tyttöystävälleen) ja lopulta isälle, joka pyöräilee katua alas kouluikäisen tyttärensä kanssa. Tytöllä on potkulauta, tuulessa hulmuavat pitkät, sileät hiukset, huoleton olemus ja kalliin näköinen loden-takki (haluaisin olla joko tyttö tai tytön − kuvitelmissani täydellinen − äiti).

Lounastauolla menen vastoin tapojani Rue du Parc Royalin ja Rue Payennen kulmassa sijaitsevaan bistroon (Herr Dr. M.G. halusi aina syömään lettuja, grêpes; nyt hänen lähdettyään minulla on täysi vapaus valita lounaspaikkani). Siellä kadehdin kaunista naista, joka kuin tyhjästä ilmestyy terassille ja luontevasti pyytää tulta (kadehdin hänen kauneuttaan ja luontevuuttaan). Mutta ennen kaikkea kadehdin perhettä, joka pian saapuu lounaalle. Nähtävästi he tulevat kyseiseen bistroon usein, sillä he tuntevat koko henkilökunnan, vaihtavat iloisesti kuulumisia, poskisuudelmia. Heitä minä kadehdin hyvin kokonaisvaltaisesti, sillä jostain syystä uskon heidän elämänsä olevan mielenkiintoista, epätavanomaista, jännittävää…

Lohduttaisiko minua ollenkaan jos tietäisin jonkun kadehtivan vuorostaan minua? Nuorta naista, joka istuu siinä yksin, toimettomana, kuluneessa villakangastakissa ja harmaissa Converseissa (niin, Converseissa!), vuohenjuustoa suupielessä (onneksi tarjoilija huomautti siitä), katsellen maailmanmenoa hajamielisesti, suurten tahraisten silmälasien takaa?

Ja voiko unelmia sittenkään varastaa? Voiko ylipäätään varastaa mitään sellaista mikä ei oikeastaan ole totta (vaikkakin ehkä todellista)? Entä voivatko unelmat olla vääriä, voiko niistä erehtyä?

Ehkä kysyn asiaa Filosofilta. Hänet minä kohtasin Ranskan kansalliskirjaston Bnf:n kahvilassa viime lauantaina. Hän erehtyi henkilöstä, mutta etsi minut kuitenkin myöhemmin lukusalista ja ääneti kirjoitti lehtiööni puhelinnumeronsa. Toistaiseksi en ole oikein tiennyt mitä tekisin sillä, filosofin puhelinnumerolla. Vaan kai se on hyvä olla olemassa, kaiken varalta.

Déjà vu?

Äiti kertoo tarinaa siitä, miten isä kerran, jälleen unissa kävellessään, eksyi olohuoneeseemme. Siinä hän seisoi, omassa asunnossaan, avuttomana ja hätääntyneenä. Vailla aavistustakaan siitä minne mennä.

Viime päivinä minulla on ollut vähän samanlainen tunne kuin kodissaan harhautuneella: Minähän tunnen tämän kaupungin! Tai niin luulen, ainakin minä kerran tunsin… Vaan missä ihmeessä nyt olikaan se yksi viihtyisä kahvila, se pieni kiva elokuvateatteri, se huomaamaton puisto? Kuinka olenkaan saattanut kadottaa koordinaatit? Hämmennyn. Ja sitten yhtäkkiä havaitsen jotakin tuttua, sellaista, minkä olemassaoloa en enää muistanut ollenkaan.

Sellainen tuntuu epätodelliselta ja saa ajattelemaan, että ehkä tilat todellakin ovat kuvitteellisia − eivätkä koskaan kahdesti samoja.

Mutta minä en kuulu vain ihmisiin jotka helposti kadottavat fyysisen todellisuuden suunnat vaan myös niihin, jotka mielellään palaavat paikoille (jos ne vain löydän!), jotka tavalla tai toisella liittyvät omaan menneisyyteen. On jotenkin rauhoittavaa todeta ettei kaikki ihan kaiken aikaa liiku, muunnu tunnistamattomaksi tai haihdu tykkänään pois. Että vielä löytyy kiintopisteitä. Että minunkin henkilökohtaisella tarinallani on sijainti, sijainteja. Että tässä elämän repaleisuudessa ja kroonisessa väliaikaisuudessa voin vielä joskus paikallistaa askeleeni, jäljittää ne jotenkin. Sellainen tekee vähän kokonaisemmaksi jälleen.

Toisaalta nämä vaellusretket tuottavat myös vahvan vieraantumisen tunteen: Vanha työpaikkani Rue du Faubourg Saint-Honorélla on muuttunut rakennustyömaaksi (mutta kulman takana on edelleen Salvatore Ferragamon liike), Sorbonnen käytävillä vetelehtivät opiskelijat vaikuttavat yhtäkkiä ihmeen nuorilta (mutta edelleenkään ei vessoissa ole lämmintä vettä, saippuaa tai paperia). Se mikä ensin näyttää olevan déjà vu ei lopulta aivan olekaan déjà vu, vaan outo muunnelma menneestä, muistikuvan virheellinen kopio. Melkein luulee näkevänsä unta − tai sitten nähneensä unta. Kuka sanookaan minulle onko nykyisyys todellisempaa kuin mennyt?

Olen nyt kuluneen vuorokauden sisällä harhaillut kymmenennessä kaupunginosassa (epätoivoinen ravintolanetsimisyritys), Pariisin metroverkossa (torkuin yli yhden pysäkin ja olin yhtäkkiä asemalla, jolla en osannut suunnistaa), Ranskan kansalliskirjastossa (siellä olen ihmetellyt ennenkin) ja − missäs muualla kuin − Sorbonnessa. Jälkimmäinen kokemus oli pahin ja ehdottomasti noloin. Etsin seminaarihuonetta F671 kokonaisen ikuisuuden seikkaillen (ainakin) portaikoissa J, G, H, I, kuten (ainakin) myös kerroksissa F, G, D ja rakennuksessa sijaitsevista yliopiston osista I, IV ja V. Palattuani saman ovivahdin luokse kolmannen kerran hän lähti huokaisten mukaani.

- J’ai étudié ici, myönsin vaivautuneena, il y a cinq ans...

Muuttuuko enemmän kuin pysyy? Vai pysyykö sittenkin enemmän kuin muuttuu? Ja missä oikein kulkevatkaan menneen ja nykyisyyden liitoskohdat?

Yksin kotona

Asunto ei ole juuri hotellihuonetta suurempi. Sokkeloisesta rappukäytävästä astuu suoraan keittiöön − tai pikemminkin eteiseen joka on keittiö. En tiedä mihin jättää takkini; ulkovaatteille tai laukulle ei ole ainuttakaan naulaa, naulakkoa. Vaan keittiöeteisen seinät täyttävät kapeat hyllyköt täynnä eriparisia astioita ja ruokatarvikkeita, jotka edellinen asukas on minulle jättänyt.

Olen asunut ahtaasti ennenkin, hyvin ahtaasti ja myös Pariisissa. Tiedän täsmälleen millaista on turhautuminen silloin kun vaatteita on liikaa ja vaatepuita liian vähän (tämä on tosin ikuinen ongelmani ihan kaikkialla) tai kun kylpyhuoneessa ei edes hammasharjalle ole löytyä paikkaa.

Huokaisten avaan toisenkin matkalaukkuni ja seison neuvottomana keskellä kaunista puulattiaa. Oppisinko jo lopultakin että (vieläkin) vähemmällä pärjää?

Vai pärjääkö todella? Tavaroitani purkaessani teen samalla listaa asioista, jotka minun on ensi tilassa hankittava: keittiöpyyhkeitä, teemuki, astiankuivausritilä, espressopannu, koreja alusvaatteille, silitysrauta ja –lauta, lattiaharja ja rikkalapio, vaatepuita… Millainen minimalisti täällä onkaan minua ennen elänyt?

Muuten olen kyllä kaikin puolin tyytyväinen uuteen asuntooni. Ensinnäkin jo siksi, että minulla vihdoin on taas hetkeksi aikaa oma koti; joulukuun alusta lähtien olen majaillut ystävieni ja perheenjäsenteni luona viidessä eri massa. Se on ollut hauskaa ja mutkatonta, enkä voi kyllin osoittaa kiitollisuuttani näitä rakkaita ihmisiä kohtaan. Mutta yli kaksi kuukautta matkalaukkuelämää alkaa kieltämättä jo uuvuttaa.

Ja ketäpä ei ilahduttaisi oma ihana terassi, joka antaa vihreälle sisäpihalle – Pariisin toisessa kaupunginosassa! Saan laittaa sille lisää istutuksia, vuokraemäntä lupasi. Lisäksi minulla on myös pieni kirjasto, itse asiassa yksi seinällinen täynnä erinomaista kaunokirjallisuutta, aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan. Nappaan hyllystä viimeisimmän. Se on Paul Valéryn ”La Jeune Parque et poèmes en prose”, joka alkaa näin:

Qui pleure là, sinon le vent simple, à cette heure

Seule avec diamants extrèmes ? ... Mais qui pleure,

Si proche de moi-même au moment de pleurer ?

Ei totisesti ole syytä itkuun. Kunhan kevät tässä vain ennättää, istun terassillani kirjojeni ja kukkieni keskellä ja Pariisin taivas on vaalea ja täynnä valoa.

Bienvenue à Paris

Perjantaiaamuna noin kello yhdeksän kolmekymmentä meiltä katkesi sähköt. Pahaan aikaan: tarkoitus oli vielä keittää aamukahvit ja föönata hiukset ennen kuin Herr Dr M.G. lähtisi arkistoon ja minä ilmoittautumaan korkeakouluuni. Täytyi kai sitten vain panna pipo päähän ja hörpätä kahvit matkalla; aivan kulman takana sijaitsi leipomo-kahvila, jossa cappuccino tosin oli aivan liian kuumaa – ja (skandaali!) vieläpä kaakaojauhopaakkuista.

Hetken kuluttua oveen kuitenkin koputettiin. Naapuripariskunta.

- Bonjour, vous avez de l’élecricité?

- Öö, no...

- Nous non plus...

Eihän siinä muu auttanut kuin odotella vain.

Portaita laskeutuessamme aukeni myös alakerran ovi. Rappukäytävään kurkisti nuori nainen.

Sama kysymys, samaa hämmentynyttä hymyilyä. Ja sitten hän:

- Eh bon, bienvenue à Paris!

Nyt korjaan kaksi virheellistä, valitettavan laajalle levinnyttä olettamaa:

Ensiksi, Italiassa on läntisen Euroopassa pahin administraatio. Toiseksi, pariisilaiset ovat epäystävällisiä nirppanokkia.

Aloitan jälkimmäisestä. Kaikki Herr Dr M.G.:n korttelissa vaikuttavat ihan superkivoilta: naapurit, tyttö lähileipomossa ja henkilökunta viereisen korttelin luomusupermarketissa. Voin väittää havaintoni olevan suhteellisen objektiivinen, sillä en nyt puhu pariisilaisista ystävistäni vaan aivan vieraista ihmisistä, joita viime päivinä olen kohdannut. Vaikka en ole uskonut tähän (ranskalaisten muuten pitkälti itsensä ylläpitämään; tiedän kokemuksesta millaista on liikkua Normandiassa autolla jossa on Pariisin alueen rekisterikilvet) myyttiin oikein koskaan, nyt olen vakuuttunut: Ainakin kolmannessa kaupunginosassa on humaani ja hyväntuulinen meininki. Sähköt ehkä menevät ja tulevat, mutta naapurin ovelle voi koputtaa.

Mutta sitten se administraatioasia. Ei ole Ranskaa pahempaa. EHESS:ssä (korkeakoulu, jossa tämän kevään vierailen) vierähti melkeinpä kaksi tuntia erinäisten lomakkeiden täyttämisessä. Tarvittiin passikuvia, allekirjoituksia, leimoja (ennen kaikkea leimoja, ranskalaiset rakastavat leimoja), todistuksia, kopioita todistuksia ja sekä olemassa olevia että olemassa olemattomia outoja koodeja. Miten ihmeessä saattaisinkaan muistaa Sorbonnen opiskelijakorttiini aikoinaan kirjatun numerosarjan?

- On peut pas traiter votre dossier sans le numéro INE...

- Le numéro INE?

En väitä etteivätkö myös italialaiset onnistuisi tekemään yksinkertaisista asioista monimutkaisia, mutta Italiassa mikään ei ole yhtä hierarkkista ja joustamatonta. Siellä pääsee lopulta aina jostakin kohtaa aidan alta.

Sorbonnesta muuten puheen ollen: myöhään perjantai-iltana näen tuosta tutusta rakennuksesta osan, jonne pääsystä en viisi vuotta sitten perustutkinto-opiskelijana olisi osannut unelmoidakaan: Club des enseignants, opettajien klubi. Siellä istuvat ystäväni Monsieur B.C. ja Madame M.C. juomassa samppanjaa sukulaisensa väitöstilaisuuden jälkeen. Minulle ja Herr Dr M.G.:lle riittää vielä lasilliset, vaikka vieraat ovat jo hajaantumassa. Massiivinen rakennus kaikuu tyhjyyttään, sen pitkät käyvät ovat pimeät. Vain ystävieni kuusivuotias poika viilettää niillä sadetakki viittana niskassaan kuin vallaton pieni lepakkomies.

Italia bella, pazza e fredda

Neljä yötä palelin. Neljä kokonaista yötä. Ei siinä järin lohduttanut se, että ikkunasta näkyi Palazzo Vecchio tai että päivällä riitti valoa niin että saattoi aurinkolasit nenällä puikkelehtia kaupungin varjoisia kujia bussipysäkille Piazza San Marcolle. Se kylmyys oli julmaa, kosteaa, sitkeää, luihin ja ytimiin käyvää. Lopulta menin maata pukeutuneena kahteen aluspaitaan, villapaitaan ja villatakkiin, trikoisiin ja kaksiin villasukkiin; täkit olin käärinyt nelinkertaisiksi. Ei totisesti olisi uskonut olevansa maassa, jossa runsasta appelsiinisatoa juuri korjattiin.

Onneksi ystäväni Signor C.C.:n luona oli lämpimämpää. Hän toimitti minulle paksun untuvatäkin ja hassun pienen keltaisen lämmityslaiteen aivan sängyn viereen. Sitä paitsi huoneessa oli televisio.

Olinkin jo ehtinyt unohtaa.

Nimittäin sen että Italian televisio on surkea vitsi. Rai 1 ja muut kanavat tarjoavat illasta toiseen tyhmiä visailu- ja keskusteluohjelmia, joita kauniit nuoret naiset (kaikki samanlaisia, pitkäsäärisiä ja pitkäripsisiä) emännöivät, ja joissa vanhat rumat miehet (kontrasti on ilmeinen) puhuvat tauotta ja yhteen ääneen. Kulissit ovat kuin kahdeksankymmentäluvulta, lähetyksen päätteeksi saapuu harvasanainen nunna valmistamaan herkullisen näköistä jälkiruokaa.

Italia, così bella, cosi pazza…

Mutta rakastettava sitä on, televisioviihteen tai lämpöeristysten laadusta viis.

Huomaan tulleeni vähän nostalgiseksi. Viimeisenä iltana Firenzessä käyn vielä koputtamassa alakerran pastakauppiaan ikkunaan, juoksen Piazzale Michelangelolle (aurinko laskee juuri; vuorilla näkyy lunta, sypressit sojottavat horisonttiin veistoksellisina) ja nautin Signor C.C.:n kanssa kunnollisen toscanalaisen illallisen (kastanjajauhoista tehtyjä ricottatäytteisiä ravioleja rosmariinikastikkeessa; valtavan antipastolautasen jälkeen kykenen ne hädin tuskin syömään). Jopa lipuntarkastaja bussissa saa minut ikävöimään Italiaa: hän ottaa kyllä elektronisen lippuni, muttei käytä sitä lukulaitteessa vaan nostaa sen valoa vasten aivan kuin voisi siitä sillä tavoin jotakin tulkita, ja ojentaa sen sitten silmää iskien takaisin. Voi näitä epäreiluja erivapauksia!

Münchenissä taivas onkin sitten harmaa ja pyryttää lunta. Kuten myös Pariisissa. Herr Dr M.G. jättää minut matkalaukkujemme kanssa Rue du Rivolille, huitoo minulle taksin ja häviää kiireesti ihmisvilinään. Kohta hän olisi jo Berliinissä.

Minä taas etsin kolmannesta kaupunginosasta asunnon, jonka oven lukkoon avaimeni sopii.