Luvallisilla paikoilla

Kuulun siihen sukupolveen, joka juuri ja juuri ehti kokea kaksinapaisen maailman. Minä tosin muistan vain matkan Georg Otsilla Viroon isän viisikymmentävuotispäivänä marraskuussa 1991. Silloin muuri Berliinissä oli jo murtunut, Neuvostoliitto romahtamassa. Tallinnasta yritimme ostaa isälle viisikymmentä ruusua, mutta mistään ei saanut niin montaa. Lopulta oli tyydyttävä punaisiin neilikoihin, vaikka nekin täytyi kerätä neljä sieltä, kymmenen täältä. Myönnän että rautaesiripun itäpuolella kasvaneilla kavereillani on jännittävimpiä tarinoita jaettavanaan.

Kuten Frau A.P.:llä. Eräänä iltana istuessamme hänen parvekkeellaan syömässä pastaa kertoi hän ensimmäisestä matkastaan Länsi-Berliiniin, paikkaan missä oli − noin kymmenenvuotiaan saamien tietojen mukaan − yllätysmunia ja aamiaismuroja. Begrüßungsgeld lompakossa mentiinkin sitten isoon supermarkettiin ja ladattiin kauppakärryt täyteen. Enää ei Frau A.P.:n tarvinnut piilotella länsikarkkien käärepapereita taskuissaan.

Hän on vain muutaman vuoden minua vanhempi. Ja sanoo:

- Ich kann es mir nicht richtig vorstellen wie mein Leben jetzt wäre.

Niin, jos DDR ei olisi lakannut olemasta. Ajatus on jokseenkin mahdoton – eikä kuitenkaan.

Deutsche Historisches Museumissa on näyttely Saksojen yhdistymisestä. Videoilla puhuvat liittokansleri Helmut Kohl ja DDR:n johtaja Hans Modrov, kuvissa näkyy kuinka ihmismassat kokoontuvat muurille, huutavat ja hurraavat marraskuun kirpeässä ilmassa. Vapaus. Veljeys. Tasa-arvo?

Olen pettynyt mutten yllättynyt. Miksi minulle taas kerrotaan voittajien historiaa? Miksen kuule yksittäisten ihmisten elämäntarinoita, vaikkapa niiden lukuisten itäsaksalaisten jotka työskentelivät valtiolle? Minne yhtäkkiä joutuivatkaan virkamiehet, opettajat − historioitsijat? Miksei minua informoida berliiniläisarjen uudelleenorganisoimisesta, siitä miten kahdesta kaupungista jälleen tehtiin yksi?

Jälkimmäiseen kysymykseen saa ainakin osittaisen vastauksen Ostbahnhofilta, missä aseman seiniin kiinnitetyissä plakaateissa kerrotaan kaupungin liikennejärjestelyistä vuosien 1961−1989 aikana. Jo ennen muurin pystyttämistä kaupungin ympäri kulkeva Ringbahn katkaistiin kun taas metroverkko pilkottiin vuonna 1961. Itä-Berliinin asemista suurin osa yksinkertaisesti suljettiin. Niitä alettiin kutsua haamuasemiksi, joiden himmennetyssä valaistuksessa päivystivät DDR:n aseistetut sotilaat. Miten mielenkiintoista. Ja kukapa olisi arvannut että yhden vuoden aikana kaikki kutakuinkin palaisi entiselleen.

Aina Berliinissä ihmettelen, kuinka vähän siellä näkee enää jälkiä kaupungin jaosta. Vaikea esimerkiksi Prenzlauerbergissa kulkiessa on uskoa muurin murtumisesta olevan vain kaksikymmentä vuotta. Nach der Wende on Berliini nimittäin nopeasti siistitytynyt, porvarillistunut – ja tylsistynyt. 1990-luvun alkuvuosina kaupunki oli vielä oikeasti jännittävä paikka.

Tegelin lentokentällä tutustun Herr L.L.:ään, berliiniläiseen journalistiin ja elokuvantekijään. Hetken maailma tuntuu niin pieneltä taas; hän on tehnyt maisterintutkintonsa Humboldt-yliopistossa minun Ohjaajalleni ja aikoo nukkua tulevan yön Suomen Kansallisteatterissa (siellä on kaksi vierashuonetta). Koneessa Herr L.L. järjestää minut viereensä istumaan ja kertoo miten hän vielä muutama vuosi sitten saattoi kavereidensa kanssa pyörittää luvatonta baaria. Tuolloin sitä tekivät Berliinissä kaikki, mutta enää ei sellainen mitenkään kävisi päinsä.

”Gramsci, sagte ich, erst die Veränderung der Gewohnheiten, der Emotionen, von Erotik, Kleidung und Essen bringt eine neue Gesellschaft vor.

Aha, Rosenow lächelte fein, ich sehe, Sie haben also auch so eine linke Kurve in Ihrer Vergangenheit.“

Uwe Timm: Johannisnacht (dtv 2008)

Havelbergerstraße, 10559 Berlin − II Pienet hinnat

Tapaus U8:n metrossa: Pitkää käytävää rullaa nuori, yksijalkainen nainen pyörätuolissa, toisella kädellä pahvimukia ojentaen, toisella itseään eteenpäin työntäen. Suttuinen olemus, harittava katse. Matkustajat tuijottavat hänen ohitseen, kirjoihinsa, kenkiinsä, ikkunan mustaa maisemaa.

Vain vieressäni istuva tummaihoinen mies reagoi:

- Das ist für Heroin, für Heroin ist das nur… Ilmoittaa hän kovaan ääneen.

Kukaan ei vastaa.

- Seid ihr alle Zombies, oder was? Alle Zombies?

Yhä hiljaisuus. Nyt miehen äänessä on jo äreyttä:

- Mit Fremden will man hier nicht sprechen, das sieht man ja… So ist es in diesem Land, mit den Fremden spricht man nicht…

Vasta kun hän kaikkien helpotukseksi poistuu vaunusta, uskallan nostaa katseeni pokkarista. Hän huomaa sen, toljottaa liukuportaista vihaisesti takaisin.

Niin, kerjäläiset ja (väärät) ulkomaalaiset. Se kiusallinen marginaali meillä on aina keskuudessamme.

Aloitan kerjäläisistä: Suomessa he ovat harvassa ja melkein yksinomaan romanialaisia, niitä surkeimpia joskin ehkä sinnikkäimpiä kaikista. Italiassakin kerjäämässä ovat usein romanialaiset, mutta siellä he ovat toisenlaisia. Kuluneena keväänä kohtasin joka aamu via dei Servillä elintarvikemyymälän oven pielessä päivystävän romanimummon, jolla oli mukanaan pieni koira. En koskaan antanut hänelle rahaa, mutta aikaa myöten hän oppi tunnistamaan ja alkoi tervehtiä. Silloin tällöin, jos kävelin kadun toista laitaa, mummo minut huomatessaan hymyili ja − tätä minun oli aluksi vaikea uskoa itsekään − lähetti lentosuukon! Ei hän ihan kamalan onneton voinut olla.

Berliinissä kerjäävät saksalaiset. He eivät nökötä apaattisina kadunkulmissa vaan liikkuvat aktiivisina kaupungin metrossa. Junan nytkähtäessä liikkeelle alkaa surullinen tarina: Niin ja niin monta kuukautta tai vuotta työttömyyttä, asunnottomuutta, ei rahaa ruokaan, hygieniaan… Siis todellinen tragedia. Monet myyvät kodittomien lehtiä, joista yhden nimi on Berliner Straßenmagazin Motz.

Lopulta päätin ostaa tuon Motzin, kun kulahtaneeseen verryttelyasuun sonnustautunut kauppamies sattui samaan vaunuun kahdesti peräkkäin. Euro kahdenkymmenen sentin (josta kahdeksankymmentä menee myyjälle) edestä alavireistä journalismia. Ensimmäisellä sivulla on kronikka oikeistoradikaalien viime vuonna tekemistä väkivaltatapauksista (”Bei einer antifaschistischen Aktion auf dem Marktplatz von Gernsbach am 29. August wurden Jugendliche von mehreren mit Teleskopstöcken befaffneten Neonazis attakiert” ja niin edelleen), pääartikkeli käsittelee vapaaehtoistoimintaan perustuvaa ilmaista ruoanjakelua (Symbol für den Abbau des Sozialstaates), loput kirjoitukset etupäässä köyhyyttä ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta mitä erinäisimmissä muodoissaan. Vain yhden niistä jaksan lukea kokonaan. Siinä kahden pojan yksinhuoltajaäiti ja Hartz-IV-Empfängerin Sigrid R. kommentoi Rosa Wolffin tuoretta kirjaa Arm aber Bio! (Edition Butterbrot 2010). Rosa Wolff on tehnyt kokeen: hän on yrittänyt elää 4.35 eurolla päivässä ainoastaan luomutuotteita ostaen − ja onnistunut siinä. Motz kertoo: ”Das Sachbuch ’Arm aber Bio’ von Rosa Wolff hat Sigrid R. Mut gemacht. Sie findet, es könne vielen als Anregung dienen, ‚sich nicht nur notgedrungen − durch die Not gedrungen − zu ernähren, sondern wieder sich selbst und seinen Lebensmittelpunkt liebvoll zuzuwenden: als Mittel zum Leben.’“

Jutussa ei mainita, että Berliini on varmaankin ainoa kaupunki maailmassa, missä luomutuotteita voivat ostaa vähävaraisetkin. Ensinnäkin luomua saa kaikkialta, tavallisista ruokakaupoista ja ennen kaikkea luomukaupoista, joita tietyissä kaupunginosissa (kuten Kreuzbergissa, ”Kreuzkölnissä” ja Prenzlauerbergissa) on melkein joka korttelissa. Toiseksi hinnat ovat ihan oikeasti alhaiset. Viime viikolla poiketessani erääseen Hermanplatzin kupeessa sijaitsevaan luomumarkettiin sain todeta niiden vähävaraisille olevan vieläpä ihan erityiset. Kassalla myyjä nimittäin kysyi:

- Der kleine Preis oder der normale Preis?

Siis mikä pieni vai normaali hinta?

- Der kleine Preis ist für Geringverdiener, der normale Preis für normale Verdiener, minulle selvennettiin.

Siinä oli sitten päätettävä kuuluinko pienituloisiin ja halusinko tuotteen halvemmalla vai normaalituloisiin ja olin valmis maksamaan vähän lisää. Erotus oli viisikymmentä senttiä ja kyse teepakkauksesta, joka Firenzessä joka tapauksessa olisi kustantanut lähes kaksi euroa enemmän.

Und die Fremden? Ei heitä täällä oikein ole. Berliinistä on vaikea saada töitä, ja niille onnekkaille, joilla työpaikka on, maksetaan surkeasti. Luomuleipä ei ole leveää.

Havelbergerstraße, 10559 Berlin – I "Kreuzköln" und Krimis

"Kreuzköln" (Kreuzbergiin pistävä kulma Neukölniä) on Berliinin parasta seutua. Se on rauhallinen ja teeskentelemätön paikka, täynnä rentoja ja edullisia ravintoloita, vähän kotitekoisen oloisia kahviloita ja baareja, leipomoita, luomutuotekauppoja, ateljeita ja taidegallerioita, vanhan tavaran putiikkeja ja pyöräkorjaamoita. "Kreuzkölnissä" kasvaa puita, leikkii lapsia ja puhutaan outoja kieliä. Eikä kolmekymppinen punaviherporvaristo ole ehtinyt aluetta vielä läpeensä yksipuolistaa.

Myöhään sunnuntai-iltana kävelemme Herr Dr. M.G.:n kanssa Pannierstraßelta Schönleinalleen metroasemalle. Kaduilla on hiljaista, Herr Dr. M.G. osoittelee Jugend-talojen valaistuihin ikkunoihin: Tuolla asuu hänen tuttujaan. Ja tuolla. Kaupunginosa on kuulemma muuttunut muutamassa vuodessa. Vielä vähän aikaa sitten se oli turkkilaisväestön takapihaa; kaikki halusivat Prenzlaeurbergiin tai Kreuzbergiin. Nyt suunnataan ”Kreuzkölniin”.

Bionade-porvaristoa (minulle ei ole selvinnyt onko nimitys ystäväni herra J.v.B.:n itsensä keksimä vaiko ihan yleisessä käytössä) oli saapunut myös Rita-baariin. Rauhallisella lehmuskujalla sijaitsevassa trendikuppilassa näytetään joka sunnuntai kello kahdeksan suurella valkokankaalla Tatort, saksalaisten poliisisarjojen klassikko. Eipä heti olisi arvannut saksalaisdekkarin kiehtovan nuorekasta berliiniläisväkeä sillä tapaa; baari oli viimeistä paikkaa täynnä ja keskittyminen herpaantumatonta. Pahasti katsottiin niitä (Herr Dr. M.G. kutsui heitä ”amatööreiksi”), jotka kehtasivat korottaa ääntään.

Kyllä meilläkin kotona seurattiin uskollisesti Derrickiä ja Kettua (der Alte), sillä isä rakasti saksalaisia poliisisarjoja. Mutta se oli isän juttu. Ikinä en olisi ajatellut värittömiin popliinitakkeihin pukeutuneitten totisten rikoskomissaarien olevan joskus in.

"Kreuzkölnistä" Westhafeniin on kuljettava monen metopysäkin mittainen henkinen että esteettinen matka. Ringbahn-asemalta Havelbergerstraßelle kävellessä näkyy sekaista ratapihaa, tasakattoisia varastohalleja ja ankeita teollisuusrakennuksia. Missään ei oikein ole mitään. Ei kebabia, ei luomuleipää. Ei edes olutta ja sanomalehtiä vuorokauden ympäri myyviä kioskeja, talojen ulkoseiniin ruuvattuja vanhanaikaisia purkka- ja tupakka-automaatteja tai yleisöpuhelimia, joista voi soittaa ulkomaille. Näillä kulmilla on tyydyttävä tunkkaiseen olutkievariin ja Lidln ja Pennyn sattumanvaraiseen elintarvikevalikoimaan.

Lenaustraßen raskain sydämin jätettyäni (Herr P.E. palasi viikonloppuna matkaltaan, minun oli pakko lähteä), olen kuitenkin viihtynyt Frau A.P.:n kodissa. Kaikki ei tietenkään ole yhtä funktionaalista kuin arkkitehdin asunnossa (Frau A.P. on kuvataiteilija, hänelle pieni epäkäytännöllisyys ja -järjestys sallittakoon), enkä lakkaa hämmästelemästä sellaisia kummallisuuksia kuin sähköllä toimivaa suihkukoppia keittiössä tai seinästä irti nököttävää suorakulmaista kaakeliuunia olohuoneessa. Mutta huoneissa on valoa ja suuressa kirjahyllyssä taidekirjoja. Ja kun parvekkeella juo aamuista espressoaan voi uskoa yltävänsä matalalla riippuviin sadepilviin.

Lenaustraße, 12305 Berlin - III Bettgeschichten

Herr P.E.:llä on lattialla futoninsa vieressä Erich Friedin runojen lisäksi Sophie Callen Wahre Geschichten (en löytänyt kirjasta vuonna 2002 julkaistun ranskankielisen alkuperäisteoksen nimeä) ja siinä mainio kertomus sängyn lainaamisesta:

Reise nach Kalifornien. Ich hielt einen Brief aus Kalifornien. „4. Juli 1999. Sehr geehrte Frau Calle, ich bin Amerikaner und 27 Jahre alt. Ich habe eine lange Romanze durchlebt, die unlängst endete. Ich möchte die Nachwehen meiner Trauer- und Schmerzenszeit gern in Ihrem Bett verleben…“ Dem nachzukommen erwies sich als delikat. Konnte ich den Unbekannten, der doch von so weit herkam, mit Anstand wieder fortschicken, falls er mir nicht gefiel? Außerdem gab es ja schon einen Mann in meinem Bett. Zwei Monate später erfand sich mein Bett mit allen Accessoires im Flugzeug nach San Fransisco. Der Spediteur lieferte aus: 1 Bettgestell, 1 Rost, 1 Matratze und Bettwäsche, in der ich schon geschlafen hatte, 2 Kopfkissen, 2 Kopfkissenbezüge, 1 Decke. Ich wünschte dem Empfänger baldige Besserung und bad darum, mich über den Heilungsverlauf auf dem Laufenden zu halten und mir meinen Besitz nach abgeschlossener Genesung zurückzusenden. Am 4. August quittierte er den Empfang: „Ihr Bett ist bequem. Sein Duft wirkt wohltuend und beruhigend auf mich. Ich werde Sie über den Verlauf meines Aufenthalts unterrichten….“ Im September erhielt ich die Nachricht, der Schmerz ließe nach. Am 2. Februar 2000 stand mein Bett wieder bei mir.

Totisesti, toisen ihmisen sängyssä nukkumisessa on jotakin erityisen intiimiä. Sillä sängyt eivät ole mitä tahansa paikkoja; ne ovat haaveiden, kipujen, kaipauksen, yksinäisyyden, epätoivon, hellyyden, rakkauden ja intohimon, pitkien öisten valveillaolon tuntien kuumottavia sijoja. Uskon että niihin jää jokaisesta nukkujasta jälki, näkymätön painauma, josta on kätketty sisäänkäynti jo ajateltuihin ajatuksiin, tunnettuihin tunteisiin, uneksittuihin uniin.

Mielenkiintoisimmat sänkylainani ovat muutaman vuoden takaa, ja vähän outoa kyllä, molemmissa on kyse jo kuolleiden ihmisten sängyistä. Ensimmäinen niistä oli isoäitini vaatimaton vaneripohjainen vuode, jossa hän eräänä syysyönä tyynesti lähti pois. Aluksi vähän pelotti käydä siihen maata, mutta turhaan. Nukuin hyvin, ei hän häirinnyt untani.

Toinen nimeämisen arvoinen sänky on erään kuuluisuuden, nimittäin presidentin rouva Sylvi Kekkosen. Tilaisuus siinä nukkumiseen minulle tarjoutui Urho Kekkosen arkistossa Orimattilassa tässä joitakin vuosia sitten. Yksinkertainen ja kapea sija sekin, koruttomassa huoneessa, jonka valtiattaresta vierasta muistutti kehystetty kuva pöydällä. Siitä Sylvi minua levollisesti katseli illasta aamuun asti.

Lenaustraße, 12305 Berlin - II Vieraissa

Torstaina kuulin surullisia uutisia: entinen luokkatoverini oli menehtynyt onnettomuudessa. En voinut uskoa sitä todeksi. Että hän! Että kukaan meistä. Luokkakuvamme: Yhdeksän vuotta joka ikinen syksy, tilava huone, kolme riviä, keskimmäinen edessä pitelee pientä mustaa tekstitaulua, opettaja seisoo reunassa. Kirjavat college-paidat, hätäisesti kammatut hiukset, aina se sama spektaakkeli. Hän oli pitkä ja joutui säännönmukaisesti takariviin kuten minäkin, pidätteli naurua (etenkin ylemmillä luokilla se oli oleellista) ja katsoi kameraan tavalla, joka oli vielä lapsen. Kunnon poika, liikuntatuntien komea kuningas. Pidin hänestä.

Sitten se hirveä ajatus: hän oli ensimmäinen. Istun Lenaustraßella viihtyisän kahvilan nurkkapöydässä lukemassa sähköpostejani, lasissa Bionadea, mekolla leivänmuruja, loppupäivän ohjelma vielä suunnittelematta. Tunne haavoittuvaisuudesta on yhtäkkinen ja totaalinen; voisi tapahtua mitä vaan, milloin vaan ja kenelle vaan. Enkä minä sitä mitenkään pystyisi estämään.

Sillä hetkellä Berliini on kuin väljät vaatteet, monta kokoa liian suuret eivätkä omani. Vaikka ne suojaavat, on niissä yksin.

Vain jotakin tehdäkseni ajan Friedrichstraßelle kirjakauppaan.

Metrossa ajattelen sitä miten tilapäistä elämä onkaan. Minulla ehkä vielä korostetummin kuin monella muulla; vieraus alkaa olla jo keskeinen osa identiteettiäni. Aina olen oudolla maalla, käymässä ja lainaamassa vain, mikään ei ole minun. Siihen kuuluu pieni epävarmuus ja etsintä, se sama kuin ottaessa astioita vieraasta kaapista, hakiessa oikeaa linjaa oudosta metrokartasta. Ja koska tiedän että jokin päivä lähden enkä ehkä palaa, saa jokainen tapahtuma lisäpainoa, ainutkertaisuuden vahvan leiman.

Ehkä eläminen omistamisen ja pysyvyyden illuusiossa olisi helpompaa? Voisi asettua, lakata huolehtimasta seuraavaa askelta ja suuntaa. Ajan myötä muotoutuisi oma paikka, kuin painauma siihen kohden hiekkaa, johon rannalla pitkälleen on paneutunut.

Tai metsässä sammaleella.

Oravaisen sammalhuone, inhimillinen suomalainen unelma. Sinnepä ei Hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtineet milloinkaan.