Kekkosen lapset teillä tietämättömillä

Minulla on luottokortissani Presidentti Urho Kekkosen kuva. En oikein ole vielä päättänyt onko se hauskaa vai pikemminkin typerää, mutta joka tapauksessa herättää kekkoskorttini jatkuvasti uteliaisuutta. Useimmiten kysytään kuka kuvassa on, ja silloin historioitsija tietää tilaisuutensa tulleen: saan jälleen pitää esitelmäni Kekkosesta! Siihen kuuluvat luonnollisesti idänpolitiikka ja joskus hämäräperäiset neuvostovakoojatkin, Tamminiemen sauna, vodka, Lapin hiihtoreissut ja hiihtäjät perässä ja edellä, sekä se kaikki muu oiva historiallinen rekvisiitta, joka tekee kylmän sodan ajan Suomesta varsin jännittävän paikan. Jos vain saan aseteltua sanani taitavasti, kuulijani ovat aidosti vaikuttuneita.

Tässä hiljattain lähikaupan kassa kuitenkin yllätti kysymällä onko mies kuvassa isäni. Isäni! Muistuttiko Kekkonen minua? Tai minä Kekkosta? Ehkä suomalaiset kasvonpiirteet tai suuret silmälasit saivat aikaan vaikutelman yhdennäköisyydestä, mutta että… Valitettavasti senkertainen kekkosluentoni jäi lyhyeksi; takanani kassalla oli melkoinen jono. Sain vain sanotuksi että siinä on suomalainen presidentti, non e mio padre.

Viime päivinä on tullut ajateltua, että Kekkonen varmastikin kääntyisi haudassaan, jos tietäisi miten hyvin hänen ulkosuomalaiset ”lapsensa” ovat perillä kotimaan asioista. Vaikka esimerkiksi nyt tämä pääministeri Matti Vanhasen ero. Minä sain tietää siitä Sofiassa vilkaistessani Internetistä Suomen uutisia ihan vain pikaisesti konferenssi-istuntojen välillä. Mitä ihmettä, Suomessa on pääministeri eronnut! Hätäisesti yritin etsiä sanomalehtien verkkosivuilta lisää tietoa, mutta en paljoa viisastunut; tapauksen taustoja ei eritelty kunnolla oikein missään. On vähän paradoksaalista, että lopulta parhaaksi tietolähteeksi osoittautui, eivät suinkaan suomalaiset tiedotusvälineet tai saati kutakuinkin yhtä tietämättömät maanmieheni ja -naiseni Instituutilla, vaan saksalainen sanomalehti Frankfurter Allgemeine. Siinä Vanhasen ero ja Kiviniemen valinta selvitettiin tiiviisti ja perusteellisesti. Kiitos Saksan median tiesin taas missä kotikulmilla mentiin.

Tai sitten juhannus. Myönnän etten ollut oikein selvillä siitä, mikä päivä juhannusta Suomessa tänä vuonna vietettiin. Kun perjantaina luin YLE:n verkkosivuilta jo neljän ehtineen hukkua, ajattelin aaton olevan jo takanapäin.

- Men det är ju alltid på fredag! Valisti ruotsalainen ystäväni Fru A.S.

Jaa. Ehkä hän oli oikeassa.

Juhannusaattoa juhlistettiin kuitenkin täälläkin, varsin hillitysti Piazza St. Ambriogolla Verdicchiota siemaillen. Suurin osa porukastamme oli lähdössä seuraavina päivinä: yksi Tukholmaan, toinen Brysseliin, kolmas Luxemburgiin, neljäs Müncheniin… Ja yhtäkkiä tuli minullekin halu palata kotiin, niin oli ikävä vaaleaa kesäyötä, uusia perunoita, ja vähän hassua kyllä, kesämökin pihalla puujaloilla teuturoimista.

Niin, tässä olisi kyllä padre Kekkosella ollut aihetta tyytyväisyyteen: Vain me kaksi suomalaista, minä ja ystäväni Neiti M.V., olimme sitä mieltä, että puujalkojen tekeminen kävisi helposti: tarvitsi vain mennä metsään ja kaataa kaksi sopivankokoista koivua. Siitä saisi saunavihtatarpeetkin samalla.

Epätodellisuuksia

Siirtymät maantieteellisten paikkojen välillä ovat joskus surrealistisia. Sunnuntai-illan kaksi taksimatkaa ja kaksi huonetta eivät tuntuneet mahtuvan samaan todellisuuteen.

Hotelli Slavyanskaja Besedalla on kaksi tähteä, epämääräiseen farkkuasuun pukeutunut pikkolo norkoilemassa ulko-ovella ja kaiken kaikkiaan hyvin itäinen ilme: opastekyltit on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin, äänekkään hissin meno tuntuu vähän epävakaalta, pitkiä käytäviä peittävät tunkkaisen ruskeat, likaiset ja kuluneet kokolattiamatot. Vastaanottoaulan viherkasvit nuokkuvat, huoneiden sängynpeitot ovat pissankeltaista nylonia. Televisiosta tulee lumisateista venäjän- ja bulgariankielistä ohjelmaa eivätkä minibaarin antimet maksa käytännössä mitään. En koskaan ole käynyt sosialistisessa maassa, mutta kuvitelmieni neuvostohotellissa näyttää juuri tältä.

Slavyanskaja Besedasta otan taksin Sofian kansainväliselle lentokentälle. Yllätyksekseni kuljettaja, nuorisorikollisen näköinen kaveri, osaa englantia ja kysyy mihin terminaaliin olen menossa. En tiedä, minulla on Alitalian lento Roomaan mutta lipussani ei ole terminaalista mainintaa. Niinpä hän soittaa keskusradion kautta jonnekin ja huutaa (hänen on pakko; tekno soi niin kovalla) vanhanaikaiseen kuulokkeeseen, joka roikkuu kiharaisen puhelinjohdon varassa kojelaudasta. Ymmärtämättä hänen puhettaan katselen mykkänä uskomatonta maisemaa: suunnattoman suuria tilkkutäkkitaloja, yksi toisensa jälkeen. On kuin jokainen parveke ja ikkunanpoka olisi erilainen, huolimattomasti improvisoitu paikka betoninharmaassa seinässä. Siellä täällä loistaa valtava mainostaulu.

Lopulta taksikuski saa terminaalin selville ja ajaa minut suoraan sisäänkäynnin eteen. Matka maksaa kymmenen leviä (reilut 5 euroa).

Noin kolme tuntia myöhemmin astun taksiin Rooman päärautatieasemalla. Taksitolpalla on pientä kaaosta, monta autoa pysäköitynä vähän miten sattuu ja joukko kuljettajia neuvottelemassa keskenään.

- Dove va?

Kysyy minulta harmaahapsinen hyvin ruskettunut mies. Kerrottuani osoitteen hän näyttää epävarmalta ja alkaa tiedustella reittiä kollegoiltaan. Seuraa paljon puhetta ja suureleistä käsienhuitomista.

Pian kuitenkin pääsemme matkaan ja hämärtyvässä illassa ajamme ruuhkaisia katuja suoraan etelään. Auton ikkunat ovat auki, niistä tunkee sisälle kaupungin elämä, liikenteen meteli ja ihmisten puhe ja nauru. Ohitamme valaistun Colosseumin, avaria aukioita ja ravintoloita, joiden terassit ovat ruokailijoita täynnä. Rooman kauneus salpaa hengen.

Maksan matkastani kaksikymmentäkahdeksan euroa (aivan varmasti liikaa), ja kuljettaja odottaa kunnes ehdin majapaikkani ovelle, soitan kelloa ja minulle tullaan avaamaan.

En ole koskaan ennen yöpynyt luostarissa, mutta nyt italialainen ystäväni Signora S.G. halusi järjestää minulle yöpaikan yhdestä Don P.G.:n vuokraamista huoneista. Eikä paikka vaikuta hullummalta: Don on ystävällinen ja huolehtivainen, touhottaa kovasti hyttysistä ja aamiaistarjoilusta. Slavyanskaja Besedan jälkeen rakennuksen askeettinen rauha ja puinen krusifiksi kapean, siististi pedatun sängyn yläpuolella tosin tuntuvat hetken vähän hassulta. Ei minibaaria, venäläistä televisiota. Nukahdan ovien satunnaiseen kolahteluun hiljaisella käytävällä melkeinpä jo muistamatta mistä olen tullut.

Sietämätöntä keveyttä

Tapaan Miss A.O’M.:n Instituutin kahvilassa, tavalliseen kahviaikaan kello puoli viisi. Meillä kirjastossa työskentelevillä on säännöllinen päivärytmi: lounas yhden tienoilla, kahvi (ja dolce!) siinä neljän maissa. Miss A.O’M. ja minä istumme tavallisesti sisäänkäyntikerroksen ikkunapaikoilla; siitä näkee vastapäisten kukkuloiden oliiviviljelmät, sypressit ja hevoskastanjapuut ja on helppo koordinoida tauot. Mutta tällä kertaa ystävääni ei näy kirjastossa, vaan hän ilmestyy suoraan kahvilaan ja osoittaa salamyhkäisesti avointa olutpulloa laukussaan:

- Let’s go to the garden.

Miss A.O’M. näyttää teinitytöltä – tai oikeastaan Barbie-nukelta langanlaihana, pitkissä vaaleissa kiharoissaan ja ikuisissa röyhelövaatteissaan. Hetkessä menetän minäkin aikuismaista arvokkuuttani:

- Where did you get the beer?

- Fiasco is open.

Ehkä nyt on aika kertoa Fiascosta, Instituuttimme maanalaisesta baarista, jossa ylenpalttisesta akateemisuudesta saattaa hyvinkin helposti vapautua. Fiasco on potentiaalisesti kamala paikka: se on ruma, pimeä ja siellä on huonoa musiikkia ja halpaa viinaa. Kuitenkin se on monen henkireikä, pako (joskaan ei piilo-) paikka. Aika ajoin kukin meistä tarvitsee sen teeskentelemätöntä dekadenssia.

Nyt Fiasco on siis tavallista aikaisemmin auki, mutta ei vain siksi että siellä näytetään jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja, vaan myös kai vain ihan siksi että on kesäkuu.

Instituutilla kesäkuu on ihana kuukausi, se on irtipäästämisen ja juhlimisen huoletonta aikaa. Silloin kaikki täällä on toisin. Heti deadlinejen jälkeen järjestetään Coppa Pavone, meidän omat jalkapallokisat, jossa toisiaan vastaan pelaavat niin tutkijat kuin professoritkin. Tänä vuonna ne tosin jäivät minulta välistä, sillä makasin kotona korkeassa kuumeessa juuri strategiset päivät (Berliinistä vierailulle saapuneen ystäväni Herra J.v.B.:n esitelmöidessä minulle sängyn päässä Richard Wagnerista ja lukiessa Thomas Mannia ääneen – kultivoitunein sairaanhoitajani ikinä!). Mutta June Balliin sentään ehdin. June Ball on jokavuotinen kesäjuhla, johon osallistuvat käytännössä kaikki. Sinä yönä Instituutin puutarhat, terassit ja parvekkeet täyttyvät juhlapukuisista ihmisistä, eikä proseccolla ole loppua.

Miss A.O’M.:n kahvilassa tavatessani on June Ballin jälkeinen maanantai. Kirjasto on alkanut tyhjetä, monet ovat jo matkustaneet kesäksi pois. Minulla on takanani viikonloppureissu Marcheen ja Adrianmeren rannalle ja yhtäkkiä jotenkin rauhaton olo. Arki ei enää tunnu arjelta.

Asetumme muovituoleihin tiheän pensasaidan varjoon ja tilaamme valkoviiniä, johon Miss A.O’M.:n hollantilainen juristikaveri hankkii jäitä. On kuuma, sisältä baarista kantautuu italiankielinen urheiluselostus. Jossain välissä käyn kirjastossa keräämässä tavarani; työnteosta ei tulisi enää mitään.

Päätän etten pode huonoa omaatuntoa; olen nimittäin juuri saanut Ohjaajan virallisen positiivisen lausunnon työstäni. Toisaalta niitä kukkia, jotka eräs hätäinen lähtijä minulle sinä aamuna halusi ostaa, minä kuitenkin jäin vaille.

Globish ja muut valtakielet

Maksan tänään viisikymmentä euroa irlantilaiselle ystävälleni Miss A.O’M:lle konferenssipaperini oikolukemisesta. Monen mielestä se on liikaa mutta minusta ei. Viisikymppiä on nimittäin Miss A.O’M:n tuntipalkka Instituuttimme kielikeskuksessa, ja toivottomimpien tekstien oikolukuun saattaa tunteja kulua useitakin. Jos vain olisin ehtinyt lähettää paperini ajoissa kielikeskukseen, olisi ystävälleni siis maksettu reilu korvaus. En voinut pyytää häntä tekemään samaa työtä ilmaiseksi.

Myönnettäköön silti, että jälleen kerran tulin ajatelleeksi, millainen etu olisikaan englannista äidinkielenä. En vain säästyisi oikolukuprosesseilta, vaan myös kirjoitusprosessini olisi paljon nopeampi ja vaivattomampi ja tekstini aivan toisentasoista. Ja miten mahtavaa olisikaan esiintyä nokkelana ja itsevarmana natiivipuhujana niissä lukuisissa tilanteissa, joissa sanat tuuppaavat solmuuntua, kadota tai pettää. Voisin kuulostaa aina fiksulta ja itsevarmalta. Aina.

Mutta kelpaisi jokin muukin äidinkieli, vaikkapa ranska. Muun muassa siksi että olen tullut huomaamaan sanan multilingual usein tarkoittavan ranskaa ja englantia. Esimerkiksi viime torstaina sain sen jälleen todeta esitellessäni (englanninkielistä) paperiani Padovan yliopiston ja Instituuttimme yhteisessä workshopissa. Heti puheenvuoronsa aluksi kommentaattorini, arvostettu italialainen professori, ilmoitti monikielisyyteen vedoten puhuvansa ranskaa. Minä kuitenkin pidin vastauspuheenvuoroni englanniksi, mutta en niinkään siksi, että kommentaattorin kielivalinta tuli yllätyksenä, vaan hienoisesta suuttumuksesta. Workshopeillemme niin yleinen kaava nimittäin toistui taas: ranskalaiset ja italialaiset puhuivat ranskaa, kaikki muut englantia. Kuitenkin väittäisin että vähintään puolet tilaisuudessa paikalla olleista olisi kyennyt seuraamaan keskustelua myös saksaksi ja italiaksi. Miksi näitä kieliä ei käytetty? Ja mitä monikielisyyttä ranskan puhuminen muka oli?

Ei tosin olisi saksakaan hullumpi äidinkieli. Näin ajattelin ainakin varhain sunnuntaiaamuna ollessani Urbinossa Herr Dr M.G.:n kanssa. Urbino on Marchen maakunnassa sijaitseva pittoreski kukkulakaupunki, ei kovinkaan suuri saati kansainvälinen, mutta silti löytyivät paikallisen lehtikioskin valikoimasta sekä Frankfurter Allgemeine että Süddeutsche Zeitung. Tästä huolimatta Herr Dr M.G.: katsoi tyytymättömänä voivansa valittaa että saatavilla olivat vain edellisen päivän numerot. En voinut olla huomauttamatta, että olisi siinä ollut Helsingin Sanomat, viikonkin vanhana, niin ilomielin olisin sen ostanut.

Le Monde julkaisi muuten tänään mielenkiintoisen artikkelin englannin kielen aseman heikkenemisestä Yhdysvalloissa ja Britanniassa ja sen kohtaamista uhkatekijöistä maailmalla (L’anglais est-il en danger?). Artikkelin mukaan samalla kun englannin kieli on levinnyt ympäri maailmaa, sen puhtaus ja yhtenäisyys on kärsinyt ja sitä ensimmäisenä kielenään puhuvien määrä niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin vähentynyt. Kun vuonna 1980 23 miljoonaa amerikkalaista ilmoitti puhuvansa kotonaan muuta kieltä kuin englantia, vuonna 2007 sama luku oli 55,4 miljoonaa (lisäys 140 prosenttia). Lisäksi moni vastanneista ilmoitti puhuvansa kieltä huonosti tai ei ollenkaan. Britanniassa kielen tila on niin ikään herättänyt huolestuneisuutta ja englantia vaalimaan on hiljattain perustettu Academy of English, Ranskan akatemian mallin mukaan.

Suomalaisesta perspektiivistä näitä debatteja on tietysti mielenkiintoista seurata. Kenties globish, yksinkertaistettu maailmanlaajuinen englannin kielen variaatio, josta jotkut kaavailevat tulevaisuuden lingua francaa, muodostaa todellisen uhan, tai ehkä vaaraksi on jopa international english, kansainvälisissä piireissä käytetty köyhähkö kommunikaatioenglanti, joka ei ole oikein kenenkään äidinkieli, mutta jota minäkin puhun päivittäin. Siitä ei kuitenkaan mihinkään päästä, että natiivipuhujilla säilyy merkittävä etulyöntiasema. Suomen kielen oikolukua ei toistaiseksi vielä kukaan ole täällä tullut minulta tiedustelemaan.

Ministerit Danten maalla

Nimekkään poliitikon valinnan seurauksena Instituutin presidentiksi on mustia autoja alkanut pyöriä päärakennuksemme pihassa epätavallisen tiuhaan: Viikon sisällä täällä on käynyt kaksi ulkoministeriä, ensin Carl Bildt Ruotsista ja sitten Italian Franco Frattini.

Myönnettäköön, ettei akateeminen väki (tai ainakaan me täällä) ole välttämättä sitä kaikista kiitollisinta yleisöä. Bildtin ja Frattinin vierailuista kuullessaan monet kollegani mutisivat pysyttelevänsä mieluummin kirjastossa; akateemisen maailman suuri nimi saataisi ehkä kiinnostaakin, mutta ministeri…

Minä olen kuitenkin tyytyväinen siihen että menin. Pääsin nimittäin todistamaan kahta esiintymistä, jotka erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Joskin pääsanoma oli molemmilla herroilla sama: Euroopan Unionin on tultava globaaliksi toimijaksi, mikä talouskriisin vallitessa oli entistä vaikeampaa mutta sitäkin tärkeämpää. Bildtin puhe oli otsikoitu: “The EU’s role in the world”, Frattininin: "Dizionario del mondo post-occidentale: declino o rilancio dell'Europa?"

Mutta siihen yhdenmukaisuudet sitten loppuivatkin.

Bildt, joka saapui matalalla profiililla, kertoi ajatuksistaan ja kokemuksistaan luonnollisen ja mutkattoman oloisesti. Hänen englantinsa oli sujuvaa ja päättelynsä loogista. Todellista PR:ää Ruotsille.

Frattini sitä vastoin ilmaantui paikalle näyttävästi, ympärillään paljon tärkeän näköistä väkeä, TV-kameroita ja hälinää. Kännykät soivat, poliisit ja turvamiehet päivystivät seinustoilla, naispuoliset avustajat selvisivät vaikuttavista juoksusuorituksista (kaikki, se oli silmiinpistävää) tiukoissa minihameissa ja vähintään kymmenen sentin koroissa. Italian ulkoministerin esiintyminen oli todellinen mediatapahtuma.

Siinä missä Bildt mainitsi Ruotsin vain muutamassa sivulauseessa, aloitti Frattini Italiasta, tai oikeastaan Firenzestä, Danten maasta. Sieltä hänen mukaansa kumpusivat Euroopan syvät voimavarat, väittipä hän jopa ”la terra di Dantea” länsimaisen demokratian kehdoksi. Ja tietysti piti Frattini puheensa italiaksi (mikä ei kuitenkaan säästänyt häntä kömmähdyksiltä; sekaisin menivät muun muassa pähkinäpensas ja kivi, nocciolo [n'occiolo] ja nocciolo [nocci'olo]), lähes kirkollista paatosta äänessään.

Ja viimein, jos Frattini tuli alleviivaamaan Italian merkitystä kansainvälisenä ja eurooppalaisena toimijana, oli ruotsalainen valtiomies vaikutuksille avoin. Blogissaan tämä nimittäin kirjoitti (28.5.2010):

”EUI är en europeisk samhällsvetenskaplig utbildnings- och forskningsinstitution som imponerar inte bara genom sitt läge och sina lokaler, utan också genom bredden av den forskning som bedrivs där.

Och alldeles säkert kommer EUI att behövas när vi ser på olika möjligheter att utveckla olika kapaciteter också i den blivande europeiska utrikestjänsten.”

Jälkimmäistä kommenttia valaissee se seikka, että Firenzen vierailua edeltävänä iltana oli Bildt maistellut Madridissa paikallisia valkoviinejä Catherine Ashtonin kanssa.