Virheiden vietävänä

Firenzessä on aurinkoinen lauantai, ja edellisenä päivänä ajokortin saanut ruotsalainen ystäväni Fru A.S. haluaa vuokrata auton: Har du lust att följa med någonstans? Kanske bara runt i Chianti. Eller havet. Jag betalar!

Ei, en voi. Pitää editoida nämä kaksi kirjoittamaani tekstiä. Eivät ne ole yhteensä kuin noin seitsemänkymmentä sivua – mutta miten sitä korjattavaa riittääkään!

Etupäässä ne ovat aivan triviaaleja, minun virheeni. Alaviitteeseen on eksynyt väärä sivunumero, sanan développement e-kirjaimesta puuttuu aksentti. Jossakin on ylimääräinen välilyönti, englanninkieliseen tekstiosuuteen olen kirjoittanut OCDE ja ranskankieliseen OECD. Ei siis mitään todella vakavaa, mutta kuitenkin minua huolestuttaa: Miten ihmeessä en ole huomannut näitä kömmähdyksiä? Kirjoitusprosessin aikana olen käynyt lauseet läpi vaikka kuinka monta kertaa, voiko virheitä vielä olla?

Editoinnin edetessä alati kasvava närkästykseni johtaa lopulta ajatukseni harhateille: Olisiko mitenkään mahdollista että määritelmääni virheestä, edes paikoin, voisi kutsua subjektiiviseksi? Olen tunnistavani tiettyjä yhtäläisyyksiä tekstintarkistuksen ja siivoamisen välillä; puhdistan tekstiäni, poistan siitä häiritseviä elementtejä, tahroja. Ja likahan on kulttuurisesti konstruoitua, sinällään sitä ei ole olemassa. Keksinkö siis itse virheeni? Synnytänkö ne sillä samalla hetkellä kun katseeni niihin osuu?

Tavallaan. Vaikka Ohjaaja, kommentaattorini tai toimituskunta mitä todennäköisemmin olisivat kanssani yhtä mieltä siitä, että sivulla 37 on turhaa tautologiaa, voisin mahdollisesti kehitellä argumentin tarpeettomalta vaikuttavan toiston puolesta. Kielivirheet ovat jo vähän eri asia, mutta tietyissä tapauksissa saattaisi niillekin keksiä selityksen. ”Virhe” siis syntyy siitä, että jokin menee toisin kuin alkujaan tarkoitettu; jos kirjoitan metre kun haluan sanoa mettre, mokaan.

Ja erehdyksen ja virheen merkitysyhteyden kautta pääsenkin menneisyyden suuriin tapahtumiin. Editointityöni unohtuu kokonaan kun alan pohdiskella virheiden historiallista merkitystä. Pian tulen siihen tulokseen, että melkein kaikki käänteentekevä maailmanhistoriassa on perustunut virheisiin. Ajatellaanpa esimerkiksi toista maailmansotaa: Hitlerin ei ikinä olisi kannattanut ryhtyä kahden rintaman sotaan. Neuvostoliittoon hyökkääminen oli perustavanlaatuinen tunarointi, jolla oli kauaskantoiset seuraukset. Niin ikään Suomen historiassa on virheillä ollut sijansa. On todennäköistä, että Stalinin luottamus harhaanjohtavaan tiedustelutietoon talvisodan aikana sai hänet neuvottelemaan rauhasta. Tai esimerkki aivan lähihistoriasta: Isku Manhattanille 11. syyskuuta 2001 ei olisi ollut mahdollinen jos jotkut eivät olisi tyrineet. Mutta ketkä, missä ja milloin? Ehkä siihen osaavat historioitsijat aikanaan vastata.

Miksi me sitten erehdymme? Siksikö että jatkuvasti toimimme epätäydellisen tiedon varassa? Vai siksi ettemme loppujen lopuksi olekaan rationaalisia olentoja? Mistä tulevat virheet tekstiini? Miksen voi luottaa siihen, että lainaamani sitaatti on aivan varmasti kirjoitettu oikein? Kuinkahan paljon virheitä lauseisiini vielä jää? Millaisia virheitä olen tehnyt jo tänään? Mitenköhän montaa niistä en ikinä tule huomaamaan?

Entä millainen olisikaan virheetön maailma? Sitä kohdenhan ihmiskunta jatkuvasti pyrkii: Tuotantoprosessissa poistetaan järjestelmällisesti ”vialliset” yksilöt, ne myydään sekundana tehtaanmyymälöissä. Vähän poikkeaviksi määritellyt ihmisetkin suljetaan laitoksiin yhteiskunnan marginaaliin. Kaiken aikaa ja kaikilla rintamilla käymme turhauttavaa taistoamme ”virheellisyyttä” vastaan. Ehkä se vie meitä kohti parempaa – niin kauan kuin täydellisen todellisuuden dystopia pysyy saavuttamattomissa.

Ajatusteni hämmentämänä menen naapurin gelateriaan ja nautin suuren annoksen kirpeää suklaajäätelöä. Editointi jatkunee pitkälle yöhön. Ystäväni Fru A.S. lienee silloin jo palannut rannalta kevyesti ruskettuneena.

The first Finn ever met

Mrs J.G. ja Mr R.B. järjestävät kotonaan illallisen. Mrs J.G.:n vanhemmat New Yorkista ovat Italiassa, ja tapauksen kunniaksi pariskunta kutsuu kotiinsa lähimmät ystävänsä, joihin minulla on kunnia lukeutua. Ilmassa on suomalaisen kesäillan tuntua, viileyttä ja kuulautta, pääskyset heittävät kiekkoa vaalealla taivaalla. Korkeat ikkunat ovat auki, takassa pärskyy tuli. Mrs J.G., suuri kulinaristi, on kokannut kaksi päivää.

Meitä on paikalla sekalainen seurue: Naapureista calabrialainen psykologi Singor G.T., satunnainen lenkkikaverini ja pastakastikkeiden mestari, sekä Mr D., israelilainen restauroinnin opiskelija, jolla on uskomattomia kertomuksia entisestä työpaikastaan Jerusalemin kansalliskirjastosta. Kutsuttu on niin ikään Mrs J.G.:n amerikkalainen kirjailijaystävä Mrs M., joka saapuu vaitonaisen italialaismiehensä kanssa, ja Singor Maestro, Mrs J.G.:n coach seuralaisineen. Ja tietenkin illallisella ovat mukana illan kunniavieraat: Mrs S.G., teeskentelemättömän ystävällinen lady ja Mr S.G., kuusikymppinen asianajaja, jolla on rajaton ruokahalu ja älykäs katse.

Minä istun pitkän ruokapöydän ikkunanpuoleisessa kulmassa, Mr S.G.:n vieressä ja Maestroa vastapäätä. Joudun tulkkaamaan, sillä Maestron englanti on vähintäänkin hapuilevaa, ja Mr S.G.:n italian kielen taito rajoittuu muutamaan sattumanvaraiseen sanaan. Niinpä illan mittaan päädyn kääntämään muun muassa seuraavanlaisen keskustelun: Mr S.G. näyttää Maestrolle kuvaa Pavarottin haudasta ja kertoo käyneensä siellä, pienellä paikkakunnalla aivan Modenan lähellä. Siihen Maestro toteaa tunteneensa Pavarottin henkilökohtaisesti.
- Lui era molto… come si chiama in inglese… modesto?
Epäuskoisena kysyn:
- Ha veramente conosciuto Pavarotti?
- Si, bene. Abbiamo lavorato insieme.
Niin kuin vastaavanlaisissa tilanteissa toisinaan, jään sanattomaksi. Haluaisin tietysti udella vaikka mitä mutta en vain löydä sopivia sanoja. Ja sitten se hetki on ohi, keskustelu liukuu eteenpäin. Puhutaankin jo Arizonan kalaravintoloista (niin, Arizonanssa on kuulemma loistavia kalaravintoloita – kala lennätetään sinne tuoreena), Pavarottiin on enää myöhäistä palata.

Illan tärkein opetus ei kuitenkaan tule tiedossa Pavarottin vaatimattomuudesta, vaan Mr S.G.:n toteamuksessa:
- I think you are the first Finn I have ever met.
Miten se on mahdollista? Mr S.G. on kotoisin kaupungista, jonne saapuu ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja hän matkustaa paljon Euroopassa jo perhesyistä: Mrs J.G. asuu Firenzessä ja tämän veli Pariisissa. Kuinka hän oli ehtinyt tuohon ikään kohtaamatta yhtään suomalaista?

Jälkeenpäin mietin, että ehkei se sittenkään ollut niin tavatonta. Kuinka moni ihminen maailmassa onkaan ikinä törmännyt suomalaiseen? Ymmärsin viime vuosien kokemusteni myötä alkaneeni olettaa, että melkein kaikilla tapaamillani ihmisillä olisi kansainvälinen tausta, ja että he kaikki tuntisivat jonkun Suomesta. Sen seurauksena luulin voivani luottaa siihen, ettei kellään riittäisi kiinnostusta kuulla intoilevaa esitelmää saunasta ja sisusta − mitä luultavimmin se nauha olisi heille jo kertaalleen soitettu. Mutta tietysti erehdyin.

Mr S.G. ei tosin ollut aivan ignorantti:
- There were these Finnish smoking bags… I do not remember the name…
Hän kaivaa taskustaan Ibodyn, näppäilee sitä hetken ja huudahtaa:
- Yeah, ”Savu” smoking bags!
Niitä ei kuulemma enää ollut löytää mistään päin New Yorkia, ja netistä tilattuna ne olivat kalliita. Se oli harmillista, sillä he olivat käyttäneet "Savu"-pusseja paljon kotona ruoanvalmistuksessa.

Niin, ei korkeasta teknologiasta tai klassisesta musiikista vaan savustuspusseista maamme tunnetaan.

The best views

”The trouble with people like you, just because God’s given you this special gift, you think that entitles you to everything. That you’re better than the rest of us, that you deserve to go to the front of the line every time. You don’t see there’s a whole lot of other people weren’t as lucky as you who work really hard for their place in the world…” (Lindy)

Kazuo Ishiguro: Nocturnes

Minulla on uusi ystävä, Mr G.A. Tapasimme ensimmäistä kertaa oikeastaan jo vuosi sitten Ohjaajan seminaarissa, missä opponoin kollegani työtä pääministeri Harold Wilsonin asenteista Britannian EEC-jäsenyysprosessissa. Aika kovin sanakääntein, se myönnettäköön, sillä tunsin Mr D.F.:n ja tiesin hänen maineikkaiden brittiyliopistojen kasvattina kritiikkini kestävän. Liikuin kuitenkin heikolla maaperällä; perehtyneisyyteni Labour-puolueen teknologiapolitiikkaan ei luonnollisestikaan tehnyt minusta Wilsonin Eurooppa-linjausten asiantuntijaa. Niinpä kommenttieni ja kollegani puolustuspuheenvuoron jälkeen Mr G.A. pyysi päästä ääneen, ja kertoen olleensa Britannian hallituksen Principal responsible for negotiations for accession to the E.C. noina nimenomaisina vuosina katsoi asiakseen oikaista väitteistämme muutaman.

Tapauksen jälkeen Mr G.A. oli pitkiä aikoja pois Firenzestä, lähinnä perheensä luona Brysselissä tai kolmannessa kotikaupungissaan Oxfordissa. Nyt hän kuitenkin vastaanottaa minut Santa Crocessa sijaitsevassa sokkeloisessa kattohuoneistossaan. Matkaväsymyksestään huolimatta hän tarjoutuu tekemään improvisoidun illallisen, pastaa ja tomaattikastiketta, olisi hetkessä valmis.

Mr G.A.:n kanssa on aina mielenkiintoista keskustella. Hän on ehtinyt olla niin monessa mukana, Suomen EU-jäsenyysneuvotteluissakin ja nyt islantilaisia opastamassa. Sitä paitsi meillä on, neljänkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta, asioita jotka yhdistävät: klassinen musiikki (Mr G.A. on mitä uskollisinta konserttiseuraa), kiinnostus Eurooppaan (tai eurooppalaiseen unelmaan, mitä se sitten ikinä merkitseekään) – ja rakkaus vuoriin.

Pastalautasen äärellä Mr G.A. kertoo siitä miten hän kerran kiipesi Italian korkeimmalle vuorelle. Se oli uuvuttava ja turhauttava kokemus: vaivalloisesti huipulle päästyä pilvi kun peitti kaikki näkymät.

- After this experience I came to realise that the best views are not from the top, hän sanoo.

En voi vastustaa kiusausta kysyä päteekö tämä hänen elämäänsä yleensäkin, ja olen kuulevinani Mr G.A.:n naurahduksessa aavistuksen pettymystä. Mutta ei pettymystä omaan elämäänsä niinkään vaan pikemminkin siihen että halusin alleviivata omaa nokkeluuttani ja osoittaa oivaltaneeni hänen metaforansa. Lapsellista.

Ajattelen keskusteluamme paljon seuraavina päivinä, joina aika kaventuu pitkäksi tunneliksi, näen vain epämääräisen suuaukon pienenä pisteenä sen päässä: Deadline. Olen väsynyt, mutta pakotan itseni eteenpäin, tuottamaan valtavan määrän sotkuisia lauseita, joihin en yhtäkkiä luota, joiden merkityksestä minulla ei enää ole varmuutta.

Mietin myös sitä, miksi eräs henkilö, joka minulle aikoinaan merkitsi paljon, hiljattain kirjoitti: ”Älä vain tule enää ylpeämmäksi”. Ja haluan sanoa hänelle: En ole se, jonka kerran tunsit. Täällä nimittäin olen joutunut tekemisiin todellisten vuorikiipeilijöiden kanssa − ja oppinut heiltä paljon.

Puun vuodet

Sveitsin ”pikkusiskoni” Frau R.B. tulee viikonlopuksi Firenzeen. Milanosta saapuvasta Eurostar-junasta purkautuvassa matkustajajoukossa tunnistan hänet välittömästi: Korollisissa sandaaleissaan tottumattomasti kävellen hän kantaa itse tekemäänsä auringonkukankeltaista matkalaukkua ja halaa lujasti. Heti käy selväksi, ettei Frau R.B. ole enää se tuittupäinen kaksitoistavuotias, jonka kanssa aikoinaan taistelin auton ahtaalla takapenkillä. Sittemmin Boliviassa asunut ja puusepäksi kouluttautunut ”pikkusiskoni” on tätä nykyä nainen jolla on tyyliä ja tahtoa − ja kaksikymppiseksi yllättävää todellisuudentajua.

Kun hän kertoo, ettei voi tehdä kahdessa päivässä pöytää puusta, joka on kasvanut vuosikymmeniä, kysyn itseltäni, olenko koskaan ajatellut kaikilla omistamillani puuesineillä olleen elämä jossakin. Elämä, jota Frau R.B.:n mielestä tulisi kunnioittaa. Enhän edes tiedä mitä puulajia ne ovat: isän kotitalosta peritty, kauniisti patinoitunut puuarkku, muotitalo C:n sandaalit joissa on korkeat puukorot, Aarikan pitkät puiset helmet, Ikeasta hankitut leikkuulaudat ja äidiltä saatu puupäinen keittiöveitsi, puinen hiusharja ja kaksi laakeaa puutarjotinta… Mikä onkaan niiden todellinen tarina?

Frau R.B.:n mielestä minä olen intellektuelli. Häntä hämmästyttää Instituutin kirjasto, jonka läpi hänet kuljetan ja kirjaston puutarhassa istuvat mietiskelijät, joita hän katsoo kunnioittaen. Mutta minäpä en ole niinkään vakuuttunut siitä, että ymmärtäisin maailmaa häntä paremmin. ”Pikkusiskoni” ei tiedä ketkä olivat Medicit ja kulkee Rafaellon maalausten ohi niitä näkemättä, mutta lahjoittaessaan minulle pähkinäpuisen rasian hän haistaa sitä ja sanoo:
- Nussbaum, sehr intensiv.
Hänellä on ote.

Frau R.B.:n lähtöä seuraavan viikon sataa. Koko viikon. Sulkeudun kotiini kirjoittamaan tuottavuuden ja jatkuvan talouskasvun mantran leviämisestä eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Ilmiö liittyi modernisaation ja massatuotannon tuloon, minkä myötä muuttui aikakäsityksemmekin; nykyään kaikkea ei ole vain saatava halvalla ja paljon vaan tarpeet, niin kuvitellut kuin todelliset, on myös voitava täyttää heti. Me elämme väliaikaisuuden ja kertakäyttöisyyden maailmassa, jossa tavarat tulevat ja menevät vailla tunnustettua alkuperää. Juuri sitä vastaan Frau R.B. kapinoi.

Välillä pidän kirjoittamisesta taukoa ja asetun sohvalle pitkälleni, hassuun sikiöasentoon polvet nostettuna vatsan päälle ja käsivarret pujotettuna polvitaipeiden alta. Niin on hyvä olla, katsellen enkelinsiipiä katossa ja kuunnellen satunnaisia ulkoa kantautuvia ääniä: naapurin radiota, ohiajavaa vespaa, kirkonkellojen raskaita lyöntejä aina tasatunnein. Jostain syystä ajattelen puun vuosikerroksia ja sitä miten ohuita ne ovatkaan suhteessa siihen kuinka paljon kaiken aikaa tapahtuu, kuinka täysinäisiksi paisuvat vuodet. Ihmeellistä on myös, että ajan kulumisesta voi jäädä niin universaali, säännönmukainen jälki.

Ciao Bella!

Firenzen tuomiokirkon Duomon kupeessa myydään turisteille t-paitoja, joissa Coca-Colan logoa mukaillen lukee ”Ciao Bella!” Nähtävästi ainakin amerikkalaisista idea on hauska: olen nähnyt paitoja yhdellä jos toisella jenkkituristilla.

Aika metkahan se ciao bella onkin kun sen, tai jonkin sen lukemattomista variaatioista (Sei bellissima! Che prinsessa! Complimenti! Mamma mia, che donna! jne.) kuulee ensimmäistä kertaa. Sitä ehkä jopa ihan oikeasti erehtyy uskomaan olevansa maailman seksikkäin nainen. Mutta kun saman kuulee kahdesti, kolmesti tai kuudesti joka päivä kahden vuoden ajan, kieltämättä vähän turtuu. Sitä paitsi tiedostavaa naista jatkuva ulkonäköön liittyvä kommentointi alkaa myös ajan mittaa suututtaa.

Pian Italiaan muuttoni jälkeen minäkin suivaannuin ja jopa vakavasti harkitsin vastahyökkäystä. Niin paljon ärsytti se, että kaduilla huutelu on sosiaalisesti sallittua miehille, mutta yksikään nainen ei voisi kuvitellakaan sitä tekevänsä. Italialaiset ystäväni saivat minut kuitenkin lopulta luopumaan kampanjastani ja uskomaan, että minua vain pidettäisiin hulluna, jos sutkauttelisin mukavannäköisille miehille: Ciao bello! Ei siitä maailma tai italialainen yhteiskunta lainkaan paranisi.

Ongelma ei kuitenkaan ole niin pieni kuin mitä se ehkä ensi silmäyksellä näyttää. Kyse ei nimittäin ole vain miesten oikeudesta laukoa kommenttia jos toisenlaista naiselle kuin naiselle vaan kulttuurisesta asetelmasta, jossa naisesta tehdään objekti. Nyt en puhu vain bella figurasta (siitä kirjoitan kohtapuolin kun pääsen jälleen rannalle) tai Berlusconin TV-kanavilla tanssivista alastomista kaunottarista, vaan ajatuksesta, että naiselle voi sanoa tai tehdä mitä vain.

Keskustelin aiheesta joitakin viikkoja sitten lounaalla Italiassa pitkään asuneiden naispuolisten ystävieni (myös italialaisten) kanssa. Mitä kaikkea he olivatkaan kokeneet! Ystävieni tarinoita kuunnellessa en voinut kuin ihmetellä miten onnekas olen ollut: toistaiseksi olen joutunut vain kahdesti tilanteeseen, jossa oikeasti on pelottanut.

Ensimmäinen kerta oli joulun alla. Eräänä aamuna leipomosta kotiin palatessani pysähdyin hetkeksi kotitalon edessä katsomaan kadulla minua kohti kävelevää miestä, joka erehdyttävästi muistutti yläkerran naapuriani. Mutta mies ei ollut naapuri, amerikkalainen taidehistorioitsija Mr C.N., ja mitä ilmeisemmin katseeni viipyi hänessä liian kauan. Kauhukseni nimittäin kuulin, miten hän seurasi minuna rappukäytävään. Ehdin kuitenkin pujahtaa kotiovesta sisään ja lukita sen takanani – ennen kuin hän pääsi paikalle ja soitti ovikelloa… Onneksi en juuri sinä aamuna ollut yksin: uninen Herr Dr M.G. mutisi minulle untuvapeiton alta:

- Komm zu mir, ich schütze dich.

Mutta kuka minua nyt suojelee kuin hän ei ole täällä?

Toinen tapaus sattui vime perjantaina. Tavallista iltalenkkiäni Piazzale Michelangelolle juostessani näin vähän ennen Piazzalea että tienvarren puskassa seisoi mies aivan kuin minua odottaen. Jostain syystä ajattelin hänen ehkä olevan itsensä paljastaja (niitä täällä kuulemma riittää), ja niinpä kiihdytin vauhtia katsoen hänestä poispäin. Kameran ääni kuitenkin pakotti minut kääntämään katseeni takaisin. Mitä ihmettä? Mies otti minusta kuvia!

Siinä absurdissa tilanteessa mieleeni tuli kaksi ajatusta: Ensimmäinen oli luonnollisesti se että hänen täytyi erehtyä henkilöstä. Kuka nyt minua, suomalaista historiantutkijaa, lenkkireitin varrella valokuvaisi? Toinen oli toteamus, että ohikiitävän hetken tuntui todella siltä kuin olisi ihka oikea, paparazzin uhriksi julkkis. Eikö sellaisesta jokainen teinityttö unelmoi?

Torpedoin tietysti kaiken: Oikea diiva olisi peittänyt kasvonsa. Minä tuijotin kameraan äkäisenä ja hämmentyneenä. Ja italialainen olisi varmaankin pysähtynyt ja tivannut kuvaajalta:

- Che fa?

Mutta minä vain pingoin eteenpäin yrittäen selvitellä itselleni mitä oikein oli tapahtunut ja miksi.

En edelleenkään ymmärrä.