Kirje Davidilta

Hevosellani on sama nimi kuin Italian kuuluisimmalla alaikäisellä. Ruby, määrittelemätöntä rotua, näyttää vähän samalta kuin rusakot Suomessa huhtikuussa: terhakkaasta tammasta on vaikea sanoa, onko se valkoinen vai ruskea. Kirjavaa karvaa lähtee tukuittain, ja se jää pöllyämään kevyenä lämpimässä kevätilmassa.

Pitkästä, pitkästä aikaa, olemme Ms A.O’M:n kanssa Montevarchissa, Chiantissa, ratsastamassa. Ystäväni on vienyt torstaina väitöskirjansa painettavaksi ja haluaa rentoutua vähän. Ja mikä sen rentouttavampaa olisikaan kuin kaksi tuntia vaeltelua Chiantin kukkuloilla, viiniviljelmien ja oliivilehtojen keskellä! On jo lämmin, miltei kuuma, ja hedelmäpuut kukassa. Hevoset ovat nopeita, malttamattomia. Me annamme niiden mennä.

Erään suuren villan edessä Jenny, hevosten omistaja joka on tullut mukaamme, pysäyttää ratsunsa ja kysyy:

- Do you see that house there?

Sienne saapui kerran Britannian pääministeri David Cameron perheineen lomalle. Ja siitä on Jennyllä tarina kerrottavanaan.

Jenny, itsekin britti, oli eräänä päivänä ratsastanut villan ohitse ja jättänyt portin edessä seisoville vartijoille kirjeen, jossa hän ehdotti, että Cameronin lapset voisivat tulla hänen tallilleen ratsastamaan. Koskaan lapset eivät tulleet, mutta sitä vastoin saapui pääministeriltä itseltään kirje. ”Dear Jenny”, se alkoi. Pääministeri arvosti kovasti hänen tarjoustaan, jota hänen perheensä ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa voinut ottaa vastaan. Mutta seuraavalla kerralla Toscanaan saapuessaan hänen lapsensa tulisivat varmasti mielellään Jennyn tallille. Käsin kirjoitettu kirje päättyi tuttavalliseen ”David”.

Kuinka voin enää ikinä väittää, ettei minulla ole aikaa kirjoittaa kirjeitä, edes hyville ystävilleni?

Toukan päivät

Oikeastaan minulla on kaksi elämää: toukan elämä ja perhosen elämä.

Toukan elämä rajoittuu kotiin ja väitöskirjaan. Toukka myös näyttää hyvin erilaiselta kuin perhonen: toukalla on mustat, haalistuneet kollege-housut, harmaa, hihansuista rispaantunut villatakki ja harmaat villasukat, monenlaisilla langoilla paikkaillut. Toukka ei ole kammannut hiuksiaan, saati puhdistanut silmälasejaan tahroista. Joskus ovat vaatteetkin toukalla nurinpäin.

Myönnän: toukka ei ole seksikäs.

Vaan voiko todellinen tukija ollakaan seksikäs? Toukkana pureudutaan väitöskirjan kovimpaan ytimeen, mutkikkaimpiin metodologisiin ongelmiin, laajimpiin viitekehyksiin. Toukka tavoittelee neroutta, jonka saavuttaminen, niin toukka uskoo, vaatii eksintentiaalista muodonmuutosta.

Toukkapäivillä on kieltämättä oma viehätyksensä, mutta niiden vastapainoksi tarvitaan perhostelua.

Perhosena lehahdetaan kadulle aurinkoon. Tärkeätä on muistaa isot aurinkolasit ja hienot kengät, kiiltävät yksityiskohdat ja lepattavat osat. Perhonen on toukan ei-intellektuelli kääntöpuoli, joka elää toisenlaista, hetkellisempää, impulsiivisempaa aikaa. Perhonen on tavoitettavissa ja tavoittamassa, sillä se on välittömässä yhteydessä siihen mitä tapahtuu nyt. Olennaista on niin ikään, että Giovannit, Francescot, Matteot jne. kovasti pitävät perhosesta, sillä tietenkään he eivät tunne toukan totuutta.

Niin usein elämän ristiriidat ovat kuviteltuja. Muun muassa siihen johtopäätökseen on tullut perhostoukka näinä pitkinä toukkapäivinään, joina tutkijan työ on vienyt mukanaan.

Naistenpäivänaaton surkea sikakapina

Eilen Saksan valtionvarainministeri Wolfgang Schäuble vieraili instituutillamme. Odotusten mukaisesti joukko pääasiassa eteläeurooppalaisia tutkijoitamme järjesti tilaisuuden yhteydessä kömpelön protestin: banderollien lisäksi mieltä osoitettiin buuaamalla sikanaamareiden takaa, joita Schäuble osuvasti kuvasi mälsiksi. Kuten EU:n presidentin Herman van Rompuyn viimesyksyisen luennon tapauksessa, epäselväksi jäi, mihin hälinä oikein tähtäsi. Miksi ihmeessä demonisoida saksalaisia, jotka (vastahakoisesti tai ei) tarjoavat auttavaa kättä itsensä pulaan saattaneille? Eivätkö buuaukset ennemminkin kuuluisi niille, jotka vuosikausia ovat kiertäneet veroja ja valinneet maansa johtoon vastuuntunnotonta ja lyhytnäköistä väkeä?

Vähemmästäkin olisi tullut paha mieli. Kiittämättömyyttä ja suoranaista typeryyttä esiintyy toki kaikkialla, mutta menevätkö siihen halpaan myös korkeasti koulutetut ja muuten niin fiksut kollegani? Schäublen esitelmää vieressäni kuunnellut Herr F.S. totesikin voimattomana: Jos tässä todella on etelän nuori akateeminen eliitti, mitä toivoa Euroopalla enää on?

Toistaiseksi olen uskonut eurooppalaiseen solidaarisuuteen ja jopa kannattanut tyhjätaskuvaltioiden taloudellista tukemista. Eilen La Stampan toimittajan vakavana kysyessä, miksi ihmeessä Kreikkaa rangaistaan, ensimmäistä kertaa ajattelin muuttaa kantaani. Näyttää siltä, ettei Eurooppa pohjimmiltaan muutu: edelleen tehdään pohjoisessa työtä ja kannetaan huolta huomisesta, kun etelässä eletään ensin iloiten yli omien varojen ja mennään sitten kadulle vaikeroimaan. Rahojen loputtua syypäitä ovat tietysti aina muut, ma non io.

Pahoitin muuten mieleni eräästä toisestakin asiasta. Tänään oli naistenpäivä. Italiassa (myös) siihen liittyy aimo annos kaksinaismoraalia: Naistenpäivänä jaetaan näyttävästi mimosan oksia ja puhutaan julkisesti pehmoisia. Tänä vuonna naisasiapuhetta oli kuitenkin vielä tavallista vähemmän. Vuosi sitten, pitkälti Berlusconin naisskandaalien takia, tuntui että feminismi Italiassa olisi nostamassa päätään. Roomassa marssittiin ja La Repubblica julkaisi palavia mielipidekirjoituksia ja julkeita tilastoja italialaisen naisen todellisuudesta. Nyt tunnelma oli aivan toinen.

Singora A.B.:n kanssa me kuitenkin juhlistimme naiseuttamme suklaaleivoksilla ja lyhyellä kierroksella Firenzen kenkäkauppoihin. Vaan miksi minusta niin tuntui, että ensi kesän mallistoissa sandaalien korot ovat vielä entistäkin kapeampia ja korkeampia?

Lännen hitaimmat

Sunnuntairetki Firenzestä Pistoaan kannattaa: matka paikallisjunalla taittuu puolessa tunnissa ja vajaalla neljällä eurolla. Ja kaupunki, jossa 1500-luvulla valmistettiin ensimmäiset tuliaseet ja jonka nimestä niin ikään juontaa sana ‘pistooli’, on huomattavasti rauhoittunut verisistä vuosistaan. Tänään kadut ovat tyhjät. Turisteja ei näy missään ja vaikuttaa siltä kuin paikalliset olisivat ahtautuneet kaikki muutamaan auki olevaan trattoriaan, jotka sijaitsevat kapeilla pikkukaduilla Piazza Duomon liepeillä.

Olisi niin leppoisaa, ellemme ruotsalais-saksalaien ystäväni ja kollegani Herr F.S.:n kanssa ajautuisi murehtimaan Euroopan tilannetta.

Puhe siitä alkaa jo menomatkalla junassa, joka on 1980-luvun synteettistä ja kömpelöä mallia, hidas ja kovaääninen – nirskuva metafora maalle, jonka aurinkoisten maisemien halki me vaivalloisesti etenemme. Herr F.S. sanoo uskovansa että elämme ratkaisevia aikoja, joina jakolinjat Euroopassa piirtyvät uudelleen. Enää ei merkitystä ole niinkään erolla idän ja lännen välillä vaan kuilulla, joka yhä selvemmin jakaa pohjoisen ja etelän.

Tässä mielessä palaamme siis asetelmaan ennen toista maailmansotaa ja sitä seurannutta yli neljänkymmenen vuoden poikkeustilaa, jonka aikana oudot poliittiset ja taloudelliset vääristymät pääsivät muodostumaan: etelästä tehtiin osa salonkikelpoista ja yhdentyvää Länsi-Eurooppaa samalla kuin Saksan itäpuolisista maista tuli maanosan kurjistunut ja unohdettu takapiha. Nyt ovat vanhat asetelmat palautumassa paikoilleen kun ’Itä’ nousee Euroopan hyväonnisten ottolasten, Kreikan, Italian ja Espanjan vajotessa.

Ystäväni tietää mistä puhuu. Hän tutkii kylmän sodan aikaisia Baltian maita, aluetta, jossa hän on paitsi asunut myös laajalti matkustanut. Muutos siellä on huima, hän sanoo, toisin kuin esimerkiksi Italiassa, missä mikään ei vaihdu. Näyttää siltä kuin 1950- ja 1960-lukujen miracolo economico olisi ollut vain ainutlaatuisen historiallisen kontekstin mahdollistama merkillinen oikku maassa, jossa ajatus tehokkuudesta, työteliäisyydestä saati vakavasta taloudellisesta kilpailusta edelleen on kovin vieras.

Ja Pistoiassa toteamme sen taas: Täpötäydessä Trattoria dell’Abbondanzassa hyväntuuliset ja huolellisesti laittautuneet italialaisperheet nauttivat kiireettöminä ruokalajin toisensa jälkeen. Kun tarjoilija käännyttää meidät ovelta kehottaen yrittämään toista ravintolaa aivan kulman takana ja kun minä epäillen tiedustelen, onko paikka kenties yhtä hyvä, heilauttaa hän kättään ja huudahtaa:

- E meglio!

Se konkurrenssista ja taloushuolista. Meidän pasta-annoksemme ovat tietysti täydelliset.