“Members of an air-crash cult will hijack a jumbo jet and crash it into the White House in an act of blind devotion to their mysterious and reclusive leader, known only as Uncle Bob.”
(Don DeLillo: White Noise, 1985)
Kuulin Osama Bin Ladenin kuolemasta radiosta varhain maanantaiaamuna. Terroristijohtaja ”Benneden” (ranskalaisilla on käsittämätön taito ääntää vieraskieliset nimet niin − siis ranskaksi − että ne vain vaivoin tunnistaa) oli viimeinkin tavoitettu ja surmattu.
Uutista seurasi välittömästi kysymys: onko maailma nyt turvallisempi paikka? Onko terrorismin uhka vähentynyt? Ei ei, kiirehtivät niin poliittiset johtajat kuin tapausta kommentoimaan kutsutut asiantuntijatkin toteamaan. Terroristit vaanivat yhä kaikkialla! Ja sanoihan itse Presidentti Obama jo heti televisiopuheessaan, että valppaana on toki syytä pysyä.
Pelko on kanssamme. Se on meissä, ajassa, jota elämme. Siitä on tullut sen tunnusmerkki, pistävä ominaishaju, joka millään ei irtoa.
Vuonna 2005 ranskalainen sosiologi Alain Touraine kirjoitti:
"[S]eptembre 2011 marque la fin, non seulement d’une époque, mais surtout d’une certaine conception, d’un certain fonctionnement de la société américaine et de l’ensemble du monde. - -
[C]e que nous avons vécu et compris depuis trois ans, c’est que la vie des sociétés, même le plus riches, des plus complexes et des mieux protégées, reste dominée par la peur, la violence, la guerre."
(Alain Touraine: Un nouveau paradigme pour comprendre le monde aujourd’hui, 2005)
Päivää ennen Bin Ladenin kiinniottoa Pascal Bruckner toteaa samansuuntaista Le Monden artikkelissaan. Mutta hän ei puhu vain terrorismista vaan kaikista mahdollisista ihmiskunnan olemassaoloa varjostavista uhkista:
"Le pathos dominant dans notre veille Europe est celui de la fin des temps. L’Apocalypse est inéluctable. La peur est comme une enzyme, elle s’empare de tous les sujets, s’ennourit, les abandonne pour de nouveaux qui seront bientôt délaissés. Voyez Fukushima : le drame n’a fait que confirmer une inquiétude qui la précédait et cherchait un aliment pour se justifier. Dans six mois, un nouveau thème, pandémie, grippe aviaire, craintes alimentaires, fonte de la banquise, ondes maléfiques, antennes paraboliques, nous mobilisera."
Brucknerin mukaan katastrofin varmuus on vastaus historian epävarmuudelle:
"Pour échapper à l’incertitude de l’histoire, on décrète donc la certitude du désastre. - - Le discours de la crainte ne dit pas peut-être, il dit l’horror est sûre."
(Pascal Bruckner: La séduction du désastre, Le Monde 2.5.2011)
Kuulostaa loogiselta. Me todella tarvitsemme katastrofeja, pelkoa ja kauhua. Katastrofista on tullut tapahtuma, événement, joka yhdistää pirstaloitunutta aikaamme ja antaa sille kaivattua muotoa ja merkitystä. Kiinnekohtia. Ja sitä paitsi koska tietoa yksinkertaisesti on liikaa, vain katastrofi voi erottua.
”We are suffering from brain fade”, kirjoittaa Don DeLillo. “We need an occasional catastrophe to break up the incessant bombardment of information.”
Aivan. Ehkä ihmiskuntaa todella pitävät pystyssä median tarjoamat ready-made painajaiset, saatavilla kaikkialla kaiken aikaa!
Pelkään, olen siis olemassa.
