Hiljaisuuden loppu

Herr Dr M.G. lähettää minulle Berliinistä vanhan MP3-soittimensa. Hän on ostanut IPhonen eikä tarvitse soitintaan enää. Laite saapuu ruskeassa kuplakirjekuoressa ilman minkäänlaista viestiä; postinkantaja sujauttaa sen äänettömästi oven alta kuin salaisimmankin sanoman.

Maanantaina kävelen Champs Elyséesille ostamaan kuulokkeet ja niin minulla, kolmen hiljaisen kuukauden jälkeen, yhtäkkiä on musiikkia. Valtava määrä musiikkia; minulla on kaikki Herr Dr M.G.:n musiikki.

En kai lopultakaan voi omistaa juuri muuta kuin sellaista, mikä jotenkin kulkee mukana. Taskussa, laukunpohjalla, sähköisten tiedostojen hämmentävissä labyrinteissa. Pianoni on jo kolmatta vuotta Helsingissä ystäväni Herra J.S.:n hoteissa, kun taas stereoitani ja CD-kokoelmaani säilyttelee Firenzessä Signor C.C. Niinpä musiikista elämässäni on viime aikoina vastannut vain yöpöydän laatikosta löytämäni pieni, särisevä radio. Siitä olen kuunnellut kaikkea sattumanvaraista, ennen muuta turhaa puhetta ja rauhatonta mainosmelua.

Kuulokkeeni ovat sellaiset suuret, oikein massiivisen näköiset, jollaisia täällä on vähän kaikilla, jakkupukunaisista teinityttöihin. Ja nyt ymmärrän myös miksi: Pariisin metelissä ja ahtaudessa musiikilla voi raivata itselleen ylimääräisen tilan; se tuo fiktiivistä yksityisyyttä, ihmeellisen valoverhon, jonka takana on jo rauhallisempaa, varjoisampaa ja väljempää. Musiikki suojelee kaiken kohtaamisen pakolta, sillä voi paeta, sulkea itsensä pois kovasta, räikeästä, niin päällekäyvästä todellisuudesta. Veto läsnäololle, osallistumiselle. Napinpainalluksella muuttuvat paikan mittakaavat ja itse ajankin dimensio.

„...achso, Musik musst Du natürlich ändern“, kirjoittaa Herr Dr M.G. viimein.

Ehkä, sitten myöhemmin, kun ekskursiot hänen soittimensa jännittävään maailmaan eivät enää tarjoa uuden löytämisen viehätystä. Uusin hittini on Thievery Corporationin Le monde:

« ...Ouvre les yeux le monde change

Ah oui je sais qu'un jour

Ah oui je sais qu'un jour

Pour voir plus clair

Tu dois oublier tous les mensonges

Ah le monde change, le monde change

Soulage ton coeur, soulage ton ame... »

Ajatelkaapa, miten maailman muuttuminen voi huojentaa.

Kampaamojen kauhut

Maasta toiseen muuttamiseen liittyy kaikenlaista hankaluutta. Yksi liittyy kampaajiin. Kotipaikkaa yhtenään vaihtaessa omasta luottokampaajasta kiinni pitäminen on mahdotonta. Ja kaikkihan sen tietävät, millainen riski uudelle kampaajalle menemiseen sisältyy: huonolla tuurilla voi menettää paitsi hiuksensa, tyylinsä myös rahansa.

Minulla on tästä kaikesta kokemusta.

Ensimmäistä kertaa Pariisissa kampaajalla ponihännästäni hupeni valehtelematta (ainakin!) kaksikymmentä senttiä. Sitä en suinkaan halunnut. Mutta reipasotteisella Madamella oli latvojen tasoituksesta täysin toisenlainen näkemys kuin minulla, eikä sanavarastoni ja rohkeuteni tuolloin vielä aivan riittäneet siihen, että olisin saanut ajettua tahtoni läpi.

Se sanavarasto. Koskaan ennen en ollut tullut ajatelleeksi, että kampaajalla tarvitaan aivan erityiset käsitteet. Siis sellaiset kuin couper, colpe di sole, rincer, taglia, laver, piega ja niin edelleen. Nyt hallitsen ne jo kutakuinkin italiaksi ja ranskaksi – aktiivisen yrittämisen ja erehtymisen jälkeen.

Nimittäin myös ensimmäinen kampaajakokemukseni Italiassa osoittautui traumaattiseksi. Kotikorttelissani sijaitsi fiinin näköinen kampaamo, jossa pian Firenzeen muuttoni jälkeen päätin kokeilla onneani. Kaikki meni jokseenkin toivomusteni mukaan, kunnes pääsin kotiin ja vilkaisin käyntikorttia, jonka miespuolinen kampaaja minulle lähtiessä oli ojentanut. Sen taakse oli raapustettu kännykkänumero ja hätäinen viesti: ”Call me.” En palannut sinne enää ikinä.

Tapauksen jälkeen olin ymmärrettävästi hyvin tyytyväinen löydettyäni Signor Francescon (hänet mainitsin jo blogimerkinnässäni 22. tammikuuta 2011). Signor Francesco on todellinen ammattilainen ja tietää täsmälleen mitä haluan. Ja vähitellen hän on oppinut viimeisimmänkin säännön: vaikka minulla olisi mukanani vakavanpuoleisia aikakauslehtiä, en kuitenkaan halua keskustella hänen kanssaan maailmanpolitiikasta. Italiaksi. Kun föönit hurisevat ja Signorin omaperäiset pumpuli- ja muovikelmuviritelmät päässä on vähän autistinen olo.

Tänään tuli kyllä Signoria ikävä. Tein elämäni toisen käynnin ranskalaisella kampaajalla. Olin valmistellut kaiken hyvin ja huolellisesti valinnut erittäin viehättävän pienen kampaamoliikkeen (itse asiassa kauneimman ikinä näkemäni; sen löytäessäni olin heti aivan myyty) kotini lähellä toisessa kaupunginosassa. Ja oikeastaan kaikki olikin täydellistä: leppoisaa lounge-musiikkia, rauhallinen ja hienostunut ilmapiiri, tyylikkäitä, hillittyjä asiakkaita, ihanan tuoksuisia luomu-kampaamotuotteita, tulos täysin toivomusteni mukainen… Mutta sitten lasku.

Todettakoon se jälleen kerran: täällä voi joutua maksamaan mitä tahansa mistä tahansa ja milloin tahansa (blogimerkintä 31. maaliskuuta 2011).

Oppirahat, sanoisi aina niin viisas äitini. Vaan kuinkahan monet vielä?

Toiset ajat

Sunnuntaina saan uudet naapurit. He muuttavat niin kovaäänisesti, että minun on paettava terassiltani Palais Royalin puutarhaan. Päivä on aurinkoinen ja vielä verkkainen, mutta kuninkaallisen palatsin puutarhassa istumapaikan joutuu jo jakamaan. Tuntematon Signor tekee auliisti tilaa; huomaavaisesti hän levittelee sanomalehteään niin että mahdun penkin toiseen päähän suurine laukkuineni ja monistenivaskoideni.

Myöhemmin käy ilmi että hän on italialainen konsultti, Pariisissa jo toistakymmentä vuotta. Ja että Corriere della Serassa on juttu Suomen eduskuntavaaleista.

- Qu’est-ce que vous en pensez? Signor kysyy. Kuinka paljon ääniä Perussuomalaiset tulevat saamaan?

Vähemmän kuin ennusteissa, vastaan. Ehkä kymmenen prosenttia, korkeintaan vähän päälle. Soini myy vääriä unelmia, halpaa irrealismia. Loppujen lopuksi ihmisten on nähtävä sen läpi.

Mitä naiivia! Nyt olen tietysti hämmästynyt, järkyttynyt ja häpeissäni.

- C’est la même chose partout, yritän puolustella Mme I.G.:lle, joka saapuu teelle kun alustavat tulokset on jo saatu. Soini-ilmiö tulisi pikemminkin nähdä osana yleiseurooppalaista trendiä; politiikka radikalisoituu, kaikkialla yhä monimutkaisempiin kysymyksiin annetaan yhä yksinkertaisempia vastauksia.

Mutta yhdeksäntoista prosenttia?

Saksalainen Der Spiegel kirjoitti Soinista jo ennen vaaleja (11. huhtikuuta 2011): „Jahrelang stand das Nordland bei Pisa-Studien ganz vorn; bei internationalen Vergleichen über Lebensqualität, Wirtschaftskraft, Finanzstabilität oder Kampf gegen Filz und Korruption erreichten die Finnen Bestnoten. Seit vorigem Sommer ist alles anders. Auf einmal ist der schöne Schein der politisch korrekten Finnen nachhaltig beschädigt.“

Artikkelin kirjoittaja osoittaa tietenkin melkoista tietämättömyyttä Suomen poliittista historiaa kohtaan (niin kovin herttaista ja harmonista meillä ei suinkaan aina ole ollut; muistellaanpa vaikka Kekkosen Suomea, sen perässähiihtäjiä, vennamolaisia ja muita opportunisteja), mutta kertoopa hän ainakin siitä mielikuvasta, joka suomalaisesta politiikasta ulkomailla pitkään on vallinnut: Suomessa ei tarpeettomia taituroitu eikä teuturoitu. Meno oli tasaista, hallittua ja ennakoitavaa.

Vaan nytpä ovat ajat toiset, ja Soinin voitto oli samalla suomalainen propagandatappio.

Palais Royalin puistossa keskustelu kääntyy vääjäämättä Silvio Berlusconiin. Ihmetellessäni kuka häntä vielä kannattaa (asuin Italiassa yli kaksi vuotta koskaan tapaamatta ketään, joka avoimesti olisi tunnustanut tukevansa maan istuvaa pääministeriä), Signor kertoo minulle yli kahdeksankymppisestä tädistään. Tämä äänesti Berlusconia, koska Silvio oli ”komea mies”.

Annetaan siis kansan puhua. Yliarvioimatta silti ketään.

Elämää ihanammin

Olen aika ylpeä uusista vaaleanpunaisista kynsistäni. Lakkasin ne ihan itse. Viimeksi minulla taisi olla lakatut sormenkynnet eskarissa; kuusivuotiaana olin paljon hienompi lady kuin nykyään.

Pariisi saa haluamaan vaaleanpunaista kynsilakkaa, vaaleanpunaisia ballerinatossuja, vaaleanpunaisia tulppaaneja, vaaleanpunaisia leivoksia, vaaleanpunaisia unelmia, parfyymiä vaaleanpunaisessa pakkauksessa – ja vaaleanpunaista vessapaperia.

Helmikuusta lähtien vessapaperini on ollut yksinomaan vaaleanpunaista.

Tämä voi kuulostaa triviaalilta, mutta se ei ole sitä. Väitän että niin vessapaperi kuin muutkin yllä luettelemani asiat sisältävät olennaisen viestin elämäntapaan liittyen.

Muistatteko kun Suomessa joitakin vuosia oli paperityöläisten lakko, ja kaupan hyllyille ilmestyi ihan vieraita ulkomaalaisia rullia? Oli kielontuoksuista, kukikasta, pallokuvioista, pehmeää, ekstrapehmeää − ja tietenkin pastellinsävyistä vessapaperia. Mieleeni on jäänyt, miten eräs toimittaja kirjoitti Euroopan jakautuvan kovan ja pehmeän, tylsän ja ei niin tylsän vessapaperin maihin. Vessapaperi oli kulttuuriasia, asenneasia, hän totesi. Eikä epäilystäkään jäänyt siitä kumpaan joukkoon Suomi kuului.

Karhea ja väritön vessapaperi on vähän sama juttu kuin rumat alusvaatteet − tai prinsessakynsien, ballerinatossujen, leikkuukukkien, leivosten, haaveiden ja ihanien tuoksujen puute. Kyllähän niinkin selviää, mutta ankeasti.

Ranskalaiset sen sitä vastoin osaavat: Galeries Lafayetten lingerie-osastolle viitoittaa kyltti: ”vêtements de séduction”, kahvilan terassilla kuulen kuinka asiakas vaatii tarjoilijalta aperitiiviinsa ”vain aavistuksen” mustaviinimarjan makua, ja aivan kotini lähellä on kauppa, jossa myydään yksinomaan orkideaoja.

Nautinnon aspekti ja kauneuden, sofistikoituneisuuden aspekti, se on olemassa aina, kaikkialla. Eikä sen etsintä ole snobismia, hienostelua, turhuutta tai turhamaisuutta, vaan vain yritystä elää ihan vähän ihanammin.