Ancora pìu nordica

Brysselin Gare de Midillä tapaan sattumalta monsieur C.L.:n, belgialaisen juristin, josta kerroin blogimerkinnässani 30. huhtikuuta 2010 (Back to Sweden?). On varhainen aamu, pimeää, sumuista ja sateista. Saavun Chaleroin lentokenttäbussille paljoine matkatavaroineni, läikkyvä kahvimuki kädessä, vanha turkishattu silmillä, vähän hätäisenä ja hajamielisenä - ja siinä hän yhtäkkiä seisoo, tunnistaa minut heti:
- Salut!
- Oh, salut!
Niin minulla sitten on matkaseuraa Gare du Midiltä Stazione Santa-Maria Novellalle asti; myös Monsieur lentää Firenzeen.

Houkuttaa tietysti kovasti kysyä Monsieurilta Belgian politiikasta taas. Kun en ymmärrä ollenkaan: Miten on mahdollista että keskellä Eurooppaa sijaitsee maa (vieläpä EU:n perustajajäsenvaltio), jossa ei ole ollut hallitusta liki seitsemään kuukauteen? Mistä ihmeestä belgialaiset oikein jaksavat riidellä? Tilannetta ei näytä tuntevan tai käsittävän oikein kukaan ulkopuolinen; vasta nyt kun maan talous ihan todella natisee, siitä on alkanut aidosti kiinnostua myös ulkomainen media.

Viime kädessä kyse on pikkuasioista, sanoo Monsieur C.L. Yksi jos toinenkin sitä paitsi on jo närkästymässä kiistoihin. On selvää että Belgia kärsii niiden vuoksi.

Matkan taittuessa Monsieurin kanssa käytyjen keskustelujen myötä minä muuten myös todella ymmärrän miten monta tulokulmaa Brysseliin voi ollakaan. EU:n pseudotodellisuus on hänelle täysin vieras, kun taas monella EU-virkamiehellä (tämän huomasin itsekin kaupungissa asuvista ystävistäni, joista muuten yksikään ei ole belgialainen) ei ole kunnollista kosketusta maahan jossa he elävät. Tietystä perspektiivistä katsottuna Euroopan pääkaupunki ei sijaitse oikein missään; se on neutraali non-place, irtonainen hybridi, avaruudessa vapaasti leijuva, outo, sekavasti miehitetty alus.


On muuten vähän hassua palata kotiin todella palaamatta omaan kotiin - olen luopunut Firenzen asunnostani. Vien laukkuni Mrs J.G.:n luokse ja lähden heti kaupungille, missä kaikki näyttää olevan paikallaan, kaikki. Myös uskollinen kampaajani Signor Fransesco, joka minut nähdessän rientää tervehtimään ja huudahtaa:
- Sei ancora pìu nordica!

No niin, mitäpä muuta, paikathan tarttuvat. Ehkäpä pohjoisen suunnalla viettämäni liki kaksi kuukautta ovat jättäneet kevyen jäljen, itselleni vielä huomaamattoman. Juon kai siis espressoni vähän suomalaisempana taas, ainakin jonkin aikaa.

Maalaiset ja eurooppalaiset

Brysselistä voisi äkkiseltään saada oudonkin kuvan. Etenkin jos vain joitakin tunteja saapumisensa jälkeen on jo kerännyt neljä erilaista kulkulupaa komission toimistokomplekseihin, läpivalaisuttanut laukkuaan mennen tullen, ajanut hissillä ylös ja alas ja palloillut avarissa aulatiloissa, joissa jokaisella tuntuu olevan tummanpuhuva puku ja korosteinen ranska. Perjantaina Bryssel on minulle yhtä harmaata käytävää, lasista seinää, rakennustyömaata, virkamiehiä ja vartioita. Seuraan ystävääni Mlle C.M.:aa kömpelönä ja kuumissani; Helsingissä oli miinus kymmenen astetta pakkasta, Brysselissä lämpöasteita on kymmenen. Ja liian monen villapaitakerroksen ja melkoisen univelan lisäksi minulla on varsin hatara käsitys paikasta, jossa nyt reippaasti yritän suunnistaa. Siitä on jo aikaa kun kävin kaupungissa viimeksi.

Mutta kyllä tänne kannattaa tulla. Ja ehdottomasti kannattaa myös hetkeksi jättää EU-korttelin epätodellinen maailma. Brysselissä on paljon kaikenlaista, sikin sokin, kivasti hujan hajan.

Sunnuntaina ajan metrolla St. Catherineen ja heti eksyn pieneen suklaakauppaan, jossa konvehteja riittäisi loputtomiin lajitelmiin. Ei sille vain voi mitään, että belgialaiset tekevät parasta suklaata, maailman parasta. Siitä on luontevinta aloittaa.

Suklaapuodin ja kyyhkyssotilaspatsaan (belgialaisten lisäksi kirjekyyhkyjä käytti sotilaalliseen tarkoituksiin vielä toisen maailmansodan aikana muuten myös Britannian tiedustelupalvelu) Brysselin länsi-laidalla on muutakin ihmeellistä nähtävää: ihanat, repsahtaneet Art Nouveau-talot! Niitä tulee vastaan vähän siellä täällä, kuin harvinaiset villikukat. Ne ovat riipaisevan kauniita, jotenkin melankolisia jopa siinä kirkkaassa auringonpaisteessa, joka sinä nimenomaisena päivänä täyttää koko kaupungin.

Kierrän myös Sablonin antiikkimarkkinat ja nautin lounaan kahvilan ahtaalla ulkoterassilla. On niin lämmin että siinä tarkenee istua pitkään, selailla sanomalehteä ja silmäillä ohikulkijoita. Melkein kuin Pariisissa! Vaikka kyllä Brysselissä kaikki on pienempää, rosoisempaa, nuhjuisempaa ja maalaisempaa. Siinä missä Pariisissa sijaitsisi tyylikäs brasserie, on täällä savuinen (kyllä, julkisissa tiloissa poltetaan ihan reteesti vielä) olutkievari. Jopa Sablonin hienostokorttelissa tilataan viereiseen pöytään grillattu kana, jonka päällä sojottaa paperinen Belgian lippu. Vulgaaria.

Näinpä on pariisitar Mlle C.M.:llä aihetta kipinöidä. Kun ei ole brysseliläisillä käytöstapojakaan, ainakaan metrossa: Kaikki jäävät ovenpieleen, kukaan ei huomioi toista, liiku käytävällä eteenpäin, saati väistä kun vaunusta haluaisi ulos. TGV:ssä (pikajuna) taas puhutaan kovaan ääneen kännykkään ja ollaan muutenkin kuin omalla takapihalla. Belgiassa mitään ei kielletä, mistään ei huomauteta. Eikä mistään välitetä. Valtakunnanrajan eteläpuolella moinen häiriökäyttäytyminen ei tulisi kuuloonkaan.

Vaikka toki kelpaavat ystävälleni tämän maan helmet: Komission päärakennuksen, Berlaymontin, ruokalassa hän tilaa meille Mulles-frittes, sinisimpukoita ja ranskanperunoita peribelgialaiseen tapaan. Ne nautitaan hyvin sivistyneesti, tähtilippujen hulmutessa joka puolella.

Havaintoja Suomesta III - Why are you so silent?

Tapahtuu seutuliikenteen bussissa Vantaalle lauantai-iltana 8. tammikuuta noin kello 23.15. Jyristetään moottoritietä, tasaista menoa, lumi vain pöllyää. Ikkunasta näkyy takkuista metsää, huoltoasemien räikeitä valoja, joku hassu talo siellä täällä. On tietysti ihan pimeää. Ja hiljaista. Etenkin hiljaista.

Kunnes: Bussin perältä alkaa kuulua outo, laulunsekainen honotus. Ilmiselvästi joku puhuu itsekseen, se kuulostaa vähän reggaelta. Ei sinne kukaan tietenkään katso, eihän täällä ketään kuulu katsoa. Oman naaman kummituskuvajaista vaan tiukasti tuijotetaan mustasta ikkunasta.

Mutta minäpä käännyn ja vilkaisen. Ja kas, musta mies! Tavoitan eloisat, härnäävät silmät. Ja kohta erotan jo sanojakin:

W - Why are you all so silent? Hey! Shut up, shut up! Why are you all so silent? Soooo silent!

Bussista pois jäädessäni katson häntä vielä kerran. Häirikkö hymyilee ja vilkuttaa. Lumisateesta vilkutan hänelle takaisin.

Tapahtuu kuitenkin vielä seuraavaa: Kerrostalon pihalla kohtaan koiranulkoiluttajan. Siellä ei ole muita, sielläkin on aivan hiljaista. Paitsi että yhtäkkiä koira haukahtaa. Ulkoiluttaja reagoi heti:

- Shhhhhh!!!!

Yeah. So silent, so silent. Even dogs are told to shut up.

Havaintoja Suomesta II – Vali(s)tetut

Toisinaan osuu Hesarimme todellakin oikeaan. Eilen Kuluttaja-sivuilla oli elintarvikkeiden pientuottajista juttu, jossa toimittaja totesi:

”Valikoima suurten kauppaketjujen ruokakaupoissa on yllättävän samankaltainen ja suppea, ainakin jos haluaa karttaa tehdasmarinoituja lihasuikaleita, E-koodattuja eineksiä ja tuoretiskin savukalaa, joka on pyydetty ties milloin. Leipäkin pysyy ’tuoreena’ jopa viikon.”

Hyvä, olihan aikakin! Ehkä täällä vähitellen herätään kun jo valtakunnallinen mediakin asiasta huolehtii.

Ja huomio: kyse ei nyt ole suomalaisen ruoan erinomaisuudesta sinänsä. Meillä on hienoja raaka-aineita ja erinomaisia ravintoloita (sen tunnusti jopa italialainen La Reppublica julkaistessaan joulun alla kokonaisen aukeaman laajuisen artikkelin suomalaisesta keittiöstä). Ongelma on pikemminkin siinä, ettemme oikein ajattele mitä syömme. Suomalaiset vain haluavat kaiken halvalla ja helposti. Laadulla ei niin ole väliä.

Onhan tietysti se vähän outoa maassa missä käydään alituista keskustelua syömisestä ja juomisesta. Aivan ihmeellistä keskustelua, jota hallitsevat ravintoterapeutit, terveysviranomaiset ja muut viisaat. Ja me kuuntelemme heitä; kokonaisia sukupolvia jo ehtinyt kasvaa ravintoympyrän kuvat kouluruokalan seinällä. Mutta jos asiantuntemusta ja puhetta kerran niin piisaa, miksi me sitten edelleen olemme läskejä ja vaivaisia?

Itse asiassa mysteerin selvittämiseen ei tarvitse kuin joitakin havaintoja suomalaisen ruokamarketin kassalla: Syömme liikaa lisäaineita ja prosessoituja elintarvikkeita (täällä verotetaan viinejä muttei ”kevyin” taikasanoin myytäviä myrkkyjä), liikaa lihaa (proteiinia saa kyllä tarpeeksi vaikka leikettä ja suikaletta ei olisikaan tarjolla ihan joka aterialla), maitotuotteita (kauhukuvat alati uhkaavasta kalsium-vajeesta ovat maitomonopolimme lahjomien väärien tietäjien sumutusta), ja ehkäpä myös liikaa vehnää (en bulla, bullan, bullor, bullorna ja sitten onkin keliakia). Luulenpa että Suomessa syödään liikaa ihan kaikkea (sille on varmasti muitakin kuin kulttuurisia ja geneettisiä syitä miksi laihdutuskuureistamme venyy elämän mittaisia).

Olemme siis ahneita, laiskoja ja auttamattomasti harhaan johdettuja. Voi meitä.

Toisin on Italiassa. Italialaiselle ei ole alkuunkaan yhdentekevää mitä hän suuhunsa panee. Vaikka se onkin myytti että Italiassa muka kokattaisiin kaiket päivää, siellä kuitenkin suhtaudutaan ruokaan aivan toisella tavalla. Ruokaa arvostetaan ja kunnioitetaan. Ja siitä nautitaan.

Näitä syntyjä syviä olen tässä pohdiskellut paitsi suomalaisten ruokamarkettien uuvuttavissa aavikoissa vaeltaessani (arvatkaa vaan kaipaanko jo St. Ambriogon ihanalle torille tai kotikorttelini pastapuotiin!) ja Jonathan Safran Foerin erinomaiseen kirjaan syventyessäni. Teos käsittelee teollista lihantuotantoa ja sen monia helvettejä. Kehotan: lukekaa ja havahtukaa. Aivan piakkoin on kuulemma saatavilla suomenkielinenkin painos.

”Like pornography, factory farming is hard to define but easy to identify. In a narrow sense it is a system of industrialized and intensive agriculture in which animals − often housed by the tens or even hundreds of thousands − are genetically engineered, restricted in mobility, and fed unnatural diets (which almost always include various drugs, like antimicrobials). Globally, roughly 50 billion land animals are now factory farmed every year. (There is no tally of fish.) Ninety-nine percent of all land animals eaten or used to produce milk and eggs in the United States are factory farmed. So although there are important exceptions, to speak about eating animals today is to speak about factory farming.”

“Beyond the unhealthy influence that our demand for factory-farmed meat has in the area of food-borne illness and communicable diseases, we could cite many other influences on public health: most obviously the now widely recognised relationship between the nation’s major killers (heart disease, number one, cancer, number two; and stroke, number three) and meat consumption or, much less obviously, the distorting influence of the meat industry on the information about nutrition we receive from the government and national medical professionals.”

Jonathan Safran Foer: Eating Animals (Penguin Books, 2009)