Essex Streetin ja East Broadwayn kulmassa sijaitsevan kahvilan ikkunapöydästä näkee koko maailman: Lastenrattaita työntävän, laahustavajalkaisen intialaisen; pizzapakettia kantavan afrikkalaisen; taskujaan rummuttavan amerikkalaisen liian pienessä t-paidassa; nuoren naisen, jonka käsivarret ovat tatuointeja täynnä; ruutuhattuisen vanhan kiinalaisen, joka vetää perässään tyhjää, sähkönsinistä rullakkoa; harmaaliivisen miehen, joka aplodeeraa sattumanvaraisille ohikulkijoille; pienen tytön, jolla on pinkki donitsi; pikkupojan kengät ovat suuret ja muoviset, kuin avaruusjalkineet….
Minulla on aikaa tarkkailla heitä: odotan että Mr S.M. saapuu ja saattaa minut ystäväni Ms J.G.:n tyhjillään olevaan asuntoon tässä aivan lähellä.
Tarpeen on myös toipua kulttuurishokista. Kolme päivää Princetonin suljetussa ihmemaassa sai uneliaaksi.
Princetonissa voisi viettää vuosia poistumatta sieltä koskaan; kampuksella ei ole vain omat asuntolat, kirjastot, kuntosalit, teatterit ja urheilustadionit vaan myös liikennelaitos, pullovesi, tavaratalo ja poliisi. Ja yliopiston vieraana saa olla kuin kuningatar: hotellihuoneeni on suurempi kuin asuntoni Firenzessä, kaikki kuluni korvataan. Princetonissa puheet yliopistojen kriisistä tuntuvat kaukaisilta; Princeton on täyden palvelun koulutuslaitos, intellektuellin ylellinen paratiisi.
Mutta eräs asia sieltä sentään puuttuu: Baarit. Princetonissa on vain kolme tai neljä baaria, joissa viini on kohtuuttoman kallista. Toscanasta saapuvalle se tietenkin on olennainen miinus.
