Lähtö numero x

Niukkasanainen kiinalainen ajaa minua Manhattanin Chinatownin halki kohti Newarkin lentokenttää. Auto tilava ja ilmastoitu; sen tummennettujen ikkunalasien läpi katselen hajamielisesti helteisten katujen rauhattomuutta. Vilkkaassa liikenteessä ajo käy nykien, Buddhan kuva heilahtaa etupeilissä aina kun kuljettaja yllättäen jarruttaa.

- When is your flight, miss? Kysyy kiinalainen.

- 6pm.

Hetkeen hän ei sano mitään. Mutta Brooklyniin johtavassa tunnelissa:

- No gas. I have to go to the gas station.

Ajamme huoltoasemalle, kiinalainen häviää huoltoasemarakennukseen ja palaa pian juosten kirkkaankeltaisen virvoitusjuomapullon kanssa. Sillä välin tanakka, meksikolaisennäköinen mies tankkaa auton. Emme puhu mitään.

Lähtö oli hätäinen; vain varttia ennen auton saapumista hyväntuulinen juutalaisporukka oli saapunut katsomaan Ms J.G.:n asuntoa, jossa olin viettänyt kaksi unenomaista päivää Mr S.M:n kanssa. Mr S.M., brooklynilainen muusikko, valokuvaaja ja ystäväni ystävä, on saanut tehtäväkseen myydä Ms J.G.:n huoneiston Lower East Sidella. Autioissa huoneissa oli sinne saapuessani vain piano, vanha sohva ja suuri parisänky. Kaikki muu oli viety pois.

Juutalaisjoukko viipyy aivan liian kauan; kuljettajani jo soittaa.

- You are early! Mr S.M. sanoo hermostuneesti puhelimeen.

Matkalaukkuni retkottaa vielä avoimena makuuhuoneen lattialla.

Lopulta vieraat lähtevät ja juoksemme alas kadulle; ovella meitä vastaan tulvahtaa iltapäivän kuumuus. En ehdi itkeä, pitää kädestä, en ehdi sanoa tärkeitä sanoja. Hetkessä olen jo liikenneruuhkassa kortteleiden päässä.

Joskus vielä kirjoitan kokoelman lähdöistäni, niitä on niin monia, ja niin moni niistä on tehnyt kipeää. Tämänkertainen ei ollut niitä helpoimpia.

Princeton

Essex Streetin ja East Broadwayn kulmassa sijaitsevan kahvilan ikkunapöydästä näkee koko maailman: Lastenrattaita työntävän, laahustavajalkaisen intialaisen; pizzapakettia kantavan afrikkalaisen; taskujaan rummuttavan amerikkalaisen liian pienessä t-paidassa; nuoren naisen, jonka käsivarret ovat tatuointeja täynnä; ruutuhattuisen vanhan kiinalaisen, joka vetää perässään tyhjää, sähkönsinistä rullakkoa; harmaaliivisen miehen, joka aplodeeraa sattumanvaraisille ohikulkijoille; pienen tytön, jolla on pinkki donitsi; pikkupojan kengät ovat suuret ja muoviset, kuin avaruusjalkineet….

Minulla on aikaa tarkkailla heitä: odotan että Mr S.M. saapuu ja saattaa minut ystäväni Ms J.G.:n tyhjillään olevaan asuntoon tässä aivan lähellä.

Tarpeen on myös toipua kulttuurishokista. Kolme päivää Princetonin suljetussa ihmemaassa sai uneliaaksi.

Princetonissa voisi viettää vuosia poistumatta sieltä koskaan; kampuksella ei ole vain omat asuntolat, kirjastot, kuntosalit, teatterit ja urheilustadionit vaan myös liikennelaitos, pullovesi, tavaratalo ja poliisi. Ja yliopiston vieraana saa olla kuin kuningatar: hotellihuoneeni on suurempi kuin asuntoni Firenzessä, kaikki kuluni korvataan. Princetonissa puheet yliopistojen kriisistä tuntuvat kaukaisilta; Princeton on täyden palvelun koulutuslaitos, intellektuellin ylellinen paratiisi.

Mutta eräs asia sieltä sentään puuttuu: Baarit. Princetonissa on vain kolme tai neljä baaria, joissa viini on kohtuuttoman kallista. Toscanasta saapuvalle se tietenkin on olennainen miinus.

Suomalaisten matkassa

Toissapäivänä ystäväni Signora A.B. palasi Riosta. Menimme eilen illalla Firenzen keskustaan Mojitoille juhlistamaan hänen paluutaan.

Vastoin odotuksiani Signora ei aloittanut kertomuksilla ihanista miehistä rannalla. Ensimmäinen asia josta hän halusi puhua, oli lentomatka Riosta Pariisiin. Hän oli istunut nuoren suomalaispariskunnan vieressä.

Signora oli avoimesti hämmentynyt: kymmentuntisen lennon aikana pariskunta oli tuskin vaihtanut sanaakaan; vaitonaisina ja totisina mies ja nainen olivat pelanneet kännykkäpelejä ja tehneet ristisanatehtäviä. Ystävääni he eivät olleet tervehtineet hänen saapuessaan koneeseen, eivätkä he häntä olleet hyvästelleet hänen koneesta lähtiessään (pariskunnan suomalaisuuden hän päätteli ristisanatehtävien pitkistä sanoista ja matkalaukuista, joissa oli Finnairin tarrat).

Ainoa kommunikaatio heidän välillään tapahtui vessajonossa, kun Signora A.B. kohteliaasti ehdotti että rouva menisi ensin.

- No! kuului komentava vastaus. You go first, you are at the window!

- Non lo so, forse e una cosa culturale? Ystäväni kysyi minulta varovasti.

En osannut vastata. Todennäköisesti olisin itsekin tulkinnut pariskunnan käytöksen kuten Signora A.B.: maleducati. Mutta Suomessa se silti olisi normaalia, jopa yleistä. Edelleen olemme mentaalisesti maalaisyhteiskunta, jossa herätään viideltä jos ei nyt ihan lehmiä lypsämään niin ainakin metsään juoksemaan. Vieraiden ihmisten kohtaaminen on edelleen aika uusi juttu.

Esitelmäni Suomen kulttuurihistoriasta saa jatkoa vähän myöhemmin, kun Signora drinkistä rohkaistuneena kertoo toisenkin havaintonsa: Pariskunta oli aloittanut oluen juomisen koneessa jo neljältä iltapäivällä. Sitä oli sitten jatkunut Pariisiin asti.

- Che ne pensi?

Jaa… Miten sitä kauniisti muotoilisikaan totuuden suomalaisista ja ilmaisesta alkoholista?

Baarista (!) menimme San Lorenzon katedraaliin, joka poikkeuksellisesti oli auki. Nyt oli Signora A.B.:n vuoro pitää esitelmä – Medicin perheen jäsenistä, Donatellosta, Toscanan seudun kivilajeista... Toivon että viimeistään päästessämme sen maalauksen luo, josta ystäväni aikanaan oli kirjoittanut gradunsa, suomalaisten matkaseuralaisten hämmentävä muisto oli ehtinyt painua unohduksiin.