Isä soittaa kun olen terassilla levittämässä pyykkejä. On helteinen sunnuntai-iltapäivä, ilma Pariisissa seisoo.
- Oletko seurannut Suomen uutisia?
- Jaa, miten niin?
- Aivan toivoton tilanne!
Isä on hermostunut, turhautunut, miltei kiukkuinen. Hallitusneuvottelut ovat katkenneet, puolueet eripuraisia ja Katainen neuvoton. Kohta olisi Soini jo Suomen kuningas!
Varjoisalla pariisilaisella sisäpihalla isän hätä tuntuu kaukaiselta. Jotenkin vain on vaikea uskoa sitä mitä Suomessa tapahtuu.
Yleisesti ottaen olen tähän asti ollut ylpeä suomalaisuudestani, olivat tunteeni Helsingin lentojen lähtöporteilla millaisia hyvänsä. Viimeksi kuluneena lauantaina, vieraillessani Mr J.K.:n, yhdysvaltalaisen professorin ja Amerikan avaruuspolitiikan ekspertin luona seitsemännessä kaupunginosassa, pääsin kehumaan suomalaisia. Mr J.K.:n pop-taidekokoleman keskellä Perrier-vettä hörppien me nimittäin puhuimme italialaisten tutkijoiden epätoivosta: Berlusconin hallitus ei anna mitään arvoa tieteelle ja tutkimukselle. Italian yliopistot ajautuvat kriisistä toiseen; joka ikinen italialainen kollegani pyrkii ulkomaille. Suomessa tilanne on sentään vähän parempi, totesin Mr J.K.:lle.
Mutta päivä päivältä hävettää enemmän. Ennen kaikkea olen hämmästynyt ja pettynyt huomatessani arvoni olevan tyystin vieraat suurelle osalle suomalaisista.
Minä nimittäin uskon yksilön vastuuseen niin itsestään kuin ympäristöstään. Uskon myös sivistykseen, ja sillä en tarkoita sellaista kapeaa, teknistä tietopohjaa, jota tarjoamalla suomalainen koulujärjestelmä on noussut Pisa-tutkimusten kärkeen. Uskon kriittiseen ja tiedostavaan humanismiin (l’esprit critique), itsenäisen älyllisen yksilön ideaaliin. Ja uskon avoimuuteen, kansainvälisyyteen, eurooppalaisuuteen (joka minulle muuten merkitsee jotakin ihan muuta kuin viinisnobismia ja sisäkenkiä).
Perussuomalaisten menestyksessä näen vastakkaisten arvostusten paluun. Perussuomalaisten rivistöissä ihannoidaan junttikulttuuria, karskia ja suoraa puhetta ja toimintaa. Juntti torjuu älyllisen, kieltää monimerkityksellisyyden. Hän haluaa liian helpot ja liian yksinkertaiset ratkaisut, liian pian. Perussuomalaisessa Suomessa on paljon yhdennäköisyyttä Sarah Palinin Amerikan kanssa.
Oikeastaan minun ei pitäisi olla yllättynyt ollenkaan. Joka puolellahan politiikka, perinteisten vasemmisto-oikeisto – asetelman menettäessä merkitystään ja yhteiskunnallisen todellisuuden pirstaloituessa ja käydessä yhä vaikeammin hahmotettavaksi, entistä tiukemmin kietoutuu identiteettikysymysten ympärille. Ja mistä muualta suomalaista identiteettiä haettaisiinkaan kuin puukkojunkkarin peräkamarista?
Sanokaa minua elitistiksi, sanokaa miksi hyvänsä, mutta kavahdan sitä kaikkea mitä perussuomalaisuus edustaa. En väitä olevani parempi kuin yksikään kouluja käymätön, mutta en hyväksy enkä ymmärrä tietämättömän ja tiedostamattoman halpaa, harkitsematonta uhoa.
