Korkeakouluni kansainvälisten asioiden vastuuhenkilö ottaa minut vastaan modernin toimistorakennuksen seitsemännessä kerroksessa. Suuresta ikkunasta levittäytyy rujo maisema leveitä ajoväyliä, harmaata ratapihaa, parittomia tornitaloja. Kolmastoista kaupunginosa; sinne on muuttanut hiljattain Écolen koko administraatio. Aulan äänettömissä näköalahisseissä tapaa eksyneitä intellektuelleja painavine salkkuineen ja märkine poplareineen, tietämättä oikein mitä nappia painaa.
Madame G.H. on kaunis nuori nainen Israelista, Tel Avivista. Saan häneltä todistuksen vierailustani Écolessa, dokumentin jossa on paljon korjauslakkaa ja suttuisia kuulakärkikynämerkintöjä. Niin ranskalaista, ajattelen. Vain leimat puuttuvat.
- Vous retournez en Finlande?
- Non, pas vraiment...
- Mais vous étez bien Finlandaise?
Käy ilmi että Madamen veljellä on suomalainen vaimo. ”Kahvi”, ”maito”, ”äiti”. Hänen sanavarastonsa yllättää.
Lopulta istun siinä hyvän tovin. Puhumme Stockmannin tavaratalosta, Ruotsinlaivoista, suomalaisesta kahvista. Yliopistomaailmasta, kieltenopiskelusta, matkustamisesta.
Niin, matkustamisesta. Sanon kadehtivani ranskalaisia. Heille se on niin helppoa: junalla pääsee melkein minne vaan. TGV tai Eurostar vie hujauksessa Lontooseen, Brysseliin tai Saksan suuriin kaupunkeihin. Jopa Italiaan. Suometa täytyy aina lentää tai matkustaa laivalla − ellei sitten suuntaa kohti itää.
Mutta niinpä on israelilaistenkin laita! Madame huomauttaa. Naapurimaihin ei juuri ole menemistä; lentäminen on ainoa keino päästä ulkomaille. Myönnän, ettei se ikinä ole tullut mieleeni: millaista onkaan elää maassa, joka on vihamielisten valtioiden ympäröimä? Ajattelen kylmän sodan aikaista Berliiniä, keskellä kommunistiblokkia, ja kaupungin saartoa, ilmasiltaa.
- Il y a une ambience très particulière, Madame sanoo.
Ajattelen myös suomalaista viattomuutta, sen todellista arvoa.
