Bambou miserable ja muita hylättyjä kasveja

Ensi silmäyksellä meininki vaikuttaa vähän epämääräiseltä: rue Montorguelin ja rue Bachaumontin kulmaan on kerääntynyt seisoskelemaan pieni ryhmä ihmisiä käsissään muovisia kukkaruukkuja. Nähtävästi eivät niissä olevat kasvit tule aivan suoraan puutarhamyymälästä: järjestään ne ovat joko pieniä ja kituvia tai valtoimenaan rehottavia ja repsottavia. Ei niistä suotta haluta eroon.

Madame, joka toiminnasta on vastuussa, torjuu jyrkästi ehdotukseni laittaa seinälle mainoskyltti. Se toisi turhan kaupallisen säväyksen; kyse kun on puhtaasta kansalaisaktivismista, ”osallistuvasta demokratiasta”. Samaan konseptiin kuuluu myös viereinen kirjojenvaihto, joka niin ikään järjestetään kerran kuussa.

Olen ollut mukana kasvien kierrätyksessä (L´échange des plantes) nyt jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla (aloittelija!) vein aivan liian kauniisti kukkivan mutta terassilleni jotenkin sopimattoman kukan, joka välittömästi löysi uuden tyytyväisen omistajan. Vastavuoroisesti otin itselleni kaksi vaatimatonta tainta, jotka suureksi hämmästyksekseni edelleen ovat elossa.

Viime kerralla rikoin konseptia vielä räikeämmin ja menin kokonaan ilman kasvia. Mutta nyt tapahtumasta vastasi vuokraemäntäni Mme I.G., ja hän oli pyytänyt minua seurakseen − kasvin kanssa tai ilman. Puolen tunnin sisällä paikalla kävi vain kolme ihmistä: ystäväni Mlle A.K., keski-ikäinen mies, joka vaitonaisena toi valtavan kuihtuneen bambun, ja vanha rouva, joka itse asiassa myös saapui tyhjin käsin, kertoi työskennelleensä kukkakauppa-alalla ja intoutui kertomaan istutuksistaan aivan vaivaksi asti.

En oikein tiedä miten siinä niin kävi, mutta lopulta kaikki ylijäämäkasvit päätyivät terassilleni: ruma, anonyymi ruukkukukka, Mlle A.K.:n tuoma kirkkaanpunainen verveine, mintuntaimen, jota Mme I.G. ei halunnut minun istuttavan minnekään (sen juuret olisivat heti kaikkialla), sekä… se hirveä bambu.

Pariisin vihermaailmassa on kaikkea: suuria elegantteja puutarhoja, loisteliaita ruusu- ja orkideamyymälöitä, ihania kukkatoreja… Mutta myös se onneton kasvien alaluokka, jonka säälittäviä jäseniä kukaan ei halua.

Tänään saan Mme I.G.:lta sähköpostiviestin : « j’ai oublié de regarder le bambou : est-il encore en vie ? »

« Qui,» vastaan minä « il continue sa vie miserable ».

Isot kalat ja leijonat

Iso kala ui verkkoon. Se piti ranskalaiset ystäväni tänään päätteen ääressä ihan koko päivän. Itse luin uutisia vähän hajanaisemmin, mutta ”pysähdyttävät” kuvat DSK:n (täkäläiset rakastavat lyhenteitä; ihmisiäkin kutsutaan pelkin kirjainyhdistelmin) vangitsemisesta USA:ssa pääsin kyllä näkemään moneen kertaan.

Ulkopuolisen kommentti: Miten niin yllättävä, hirmuinen skandaali? Toki ensi vuoden presidentinvaalien ennakkosuosikin joutuminen poliisin ja oikeuslaitoksen hampaisiin sekoitti nyt pelin kuviot, mutta kukapa tätä ei olisi osannut odottaa? Kaikki tiesivät Strauss-Kahnin - paitsi minä; vasta tänään Sciences Po:ssa opettanut tuttuni (myös DSK opetti aikoinaan kyseisessä opinahjossa) valaisi minua asiasta lounaalla vakiokuppilassamme Maraisissa. Hänellä oli jopa jaella varsin pöyristyttävää sisäpiiritietoa.

Kun DSK-jupakka pyöri Ranskan (ja maailman, olihan kyseessä IMF:n pääjohtaja!) uutisissa taukoamatta live ja online, Suomessa viipyiltiin ihan toisissa tunnelmissa. Ne leijonat. Voiko olla totta että Kauppatorille kerääntyi illalla satatuhatta ihmistä? Tai että loppuottelua seurasi televisiosta puolet suomalaisista?

Kaksi ja puoli miljoonaa. Jos laskuista poistetaan pienet lapset ja vanhukset, vakavasti sairaat, vuorotöissä tai matkoilla olleet sekä muut estyneet, merkitsee se että finaalia katsoivat lähestulkoon kaikki suomalaiset.

Hyvä on, ilmenee sitä vastaavaa muuallakin. Olen elänyt maassa, jossa elämä pysähtyy kun jalkapallo-ottelu alkaa. Mutta sen on toisenlaista. Ensinnäkin italialainen calcio on sukupuolittunut juttu, joka ei naisia niinkään kosketa, ja toiseksi, futis harvemmin saa aikaan vastaavanlaista kansanjuhlaa.

En siis ihan ymmärrä. Vaikka jossain kyllä näen yhteyden Perussuomalaisten nousun ja tämän nationalistisen juhlinnan välillä. On kuin vain kansallisen identiteetin hurmioitunut joukkovaalinta yhtäkkiä toisi merkitystä uhanalaiselle olemassaolollemme. Minä ja me! Eivätkä tietenkään ne.

Mielenkiintoista joskin myös masentavaa on ollut seurata, millaisin attribuutein kansanjuhlijat ja muut nationalistit suomalaisuutta määrittävät. Verbaalinen repertuaari haiskahtaa ummehtuneelta; harvalta olen kuullut älyllistä analyysiä siitä, mitä todella on suomalaisuus.

Turha kai tässä mainitakaan, ettei jääkiekkokultahuumaa Euroopan näillä kulmilla juurikaan noteerattu.

Pelon logiikasta

“Members of an air-crash cult will hijack a jumbo jet and crash it into the White House in an act of blind devotion to their mysterious and reclusive leader, known only as Uncle Bob.”

(Don DeLillo: White Noise, 1985)

Kuulin Osama Bin Ladenin kuolemasta radiosta varhain maanantaiaamuna. Terroristijohtaja ”Benneden” (ranskalaisilla on käsittämätön taito ääntää vieraskieliset nimet niin − siis ranskaksi − että ne vain vaivoin tunnistaa) oli viimeinkin tavoitettu ja surmattu.

Uutista seurasi välittömästi kysymys: onko maailma nyt turvallisempi paikka? Onko terrorismin uhka vähentynyt? Ei ei, kiirehtivät niin poliittiset johtajat kuin tapausta kommentoimaan kutsutut asiantuntijatkin toteamaan. Terroristit vaanivat yhä kaikkialla! Ja sanoihan itse Presidentti Obama jo heti televisiopuheessaan, että valppaana on toki syytä pysyä.

Pelko on kanssamme. Se on meissä, ajassa, jota elämme. Siitä on tullut sen tunnusmerkki, pistävä ominaishaju, joka millään ei irtoa.

Vuonna 2005 ranskalainen sosiologi Alain Touraine kirjoitti:

"[S]eptembre 2011 marque la fin, non seulement d’une époque, mais surtout d’une certaine conception, d’un certain fonctionnement de la société américaine et de l’ensemble du monde. - -

[C]e que nous avons vécu et compris depuis trois ans, c’est que la vie des sociétés, même le plus riches, des plus complexes et des mieux protégées, reste dominée par la peur, la violence, la guerre."

(Alain Touraine: Un nouveau paradigme pour comprendre le monde aujourd’hui, 2005)

Päivää ennen Bin Ladenin kiinniottoa Pascal Bruckner toteaa samansuuntaista Le Monden artikkelissaan. Mutta hän ei puhu vain terrorismista vaan kaikista mahdollisista ihmiskunnan olemassaoloa varjostavista uhkista:

"Le pathos dominant dans notre veille Europe est celui de la fin des temps. L’Apocalypse est inéluctable. La peur est comme une enzyme, elle s’empare de tous les sujets, s’ennourit, les abandonne pour de nouveaux qui seront bientôt délaissés. Voyez Fukushima : le drame n’a fait que confirmer une inquiétude qui la précédait et cherchait un aliment pour se justifier. Dans six mois, un nouveau thème, pandémie, grippe aviaire, craintes alimentaires, fonte de la banquise, ondes maléfiques, antennes paraboliques, nous mobilisera."

Brucknerin mukaan katastrofin varmuus on vastaus historian epävarmuudelle:

"Pour échapper à l’incertitude de l’histoire, on décrète donc la certitude du désastre. - - Le discours de la crainte ne dit pas peut-être, il dit l’horror est sûre."

(Pascal Bruckner: La séduction du désastre, Le Monde 2.5.2011)

Kuulostaa loogiselta. Me todella tarvitsemme katastrofeja, pelkoa ja kauhua. Katastrofista on tullut tapahtuma, événement, joka yhdistää pirstaloitunutta aikaamme ja antaa sille kaivattua muotoa ja merkitystä. Kiinnekohtia. Ja sitä paitsi koska tietoa yksinkertaisesti on liikaa, vain katastrofi voi erottua.

”We are suffering from brain fade”, kirjoittaa Don DeLillo. “We need an occasional catastrophe to break up the incessant bombardment of information.”

Aivan. Ehkä ihmiskuntaa todella pitävät pystyssä median tarjoamat ready-made painajaiset, saatavilla kaikkialla kaiken aikaa!

Pelkään, olen siis olemassa.