La pioggia

Ensimmäisenä Firenzen syksynäni italianopettajani, Signor Carnevali (hänen kohdallaan nimi muuten oli enne; yhtä karnevaalia koko signor ja hänen elämänläheiset oppituntinsa) näytti mustavalkoisen videon, jossa vesimassat vyöryivät pitkin kaupungin katuja. Filmaus oli dramaattinen, musiikki mahtipontista ja veden kohina uhkaavaa. Kerrottiinhan hirvittävästä tragediasta: marraskuussa 1966 Santa Crocen kaupunginosa taideaarteineen jäi mutavellin peittoon.

Asuin (ja edelleen asun) Santa Crocessa, aivan Firenzen läpi virtaavan, likaisenruskean Arno-joen kupeessa. Pohjakerroksessa. Niinpä minä Signor Carnevalin filmin nähtyäni peloissani odotin aamua, jona jalkani sängystä noustessani eivät enää tavoittaisikaan lattiaa…

Nimittäin satoi. Ja satoi. Ja satoi.

Mutta tulvaa ei tullut. Ei sinä vuonna eikä seuraavana. Eikä vielä tänäkään vuonna ole Arno-joki ottanut kaupunkia haltuunsa. Vaikka nyt ehkä olisi jopa syytä huoleen.

Firenzessä on nimittäin satanut ennätyksellisiä määriä. Vettä tulee tauotta. Siis tauotta. En koskaan ole kokenut vastaavaa.

Kuljetan tätä nykyä kannettavaa tietokonettani muovipussissa, ja moneen otteeseen olen vakavasti harkinnut kumisaappaiden ostamista (monet firenzeläiset todella liikkuvat kumisaappaissa). Pyykit eivät kuivu, keittiön ikkunanpieleen kasvaa homesieni. Juoksulenkille meneminen vaatii todellista strategista suunnittelua.

Sanovat täällä, että vuoden 1966 tulvan (jonka syistä ja syyllisistä muuten liikkuu mitä erinäisimpiä tarinoita) jälkeen Arno-joen yläjuoksulle tehtiin tekojärvi ja penkereen suojavalleja korotettiin. Vastaavanlainen onnettomuus ei olisi enää mahdollinen.

Jaa ei? Italialaisiin parannuksiin olen jo oppinut suhtautumaan epäluuloisesti. Ja ennen vuotta 1966 kaupunkihan oli veden saartama säännöllisin väliajoin. Korttelin päässä kotioveltani on talon seinässä laatta muistomerkkinä tulvasta joskus 1300-luvulla. Niin ylös vesi tuolloin ylsi. Mutta vuonna 1557 päästiin vielä parempiin lukemiin.

Converset II

Viides Converse-päivä (keskiviikko):

Poikkean aamulla suutarillani viemässä hänelle matalat nahkasaappaani. Olen matkaamassa pian Italiasta pohjoiseen ja tarvitsen talvikengät joissa on kumipohjat.

Minulle ei muuten vieläkään ole selvinnyt missä paikalliset korjauttavat kenkänsä. Suutarin palvelut ovat täällä nimittäin hyvin sattumanvaraisia. Santa Crocen alueelta olen toistaiseksi löytänyt vain kaksi suutaria, sisilialaisperheen (isä- ja poikapapan; paikalla on usein myös muita sukulaisia ja tietysti La Nonna) pyörittämä putiikki, jossa suudellaan kädelle ja kysellään turhia, sekä minun vähäsanaisen suutarini, joka hänelle harmaita korkeakorkoisia saappaitani ensimmäistä kertaa toimittaessani katseli niiden kuluneita kantoja ja ärähti:

- Ha fatto il siciliano?

Toki hän tunnisti kilpailijansa kädenjäljen.

Olen kuitenkin pysynyt hänen asiakkaanaan. Siitäkin huolimatta, ettei hän aina muista mihin kenkäni on laittanut (liiketila on tuskin kymmenen neliömetrin kokoinen; kenkiä lojuu epämääräisissä kasoissa kaikkialla, hyllyillä, pöydillä, lattialla…), ja vasta hajamielisen etsintäoperaation jälkeen löytää toisen sieltä toisen täältä. Viimeksi samaisia harmaita saappaita jälleen noutaessani (näillä kaduilla kapeat korot ovat kovilla), hän ilkikurisesti hymyillen kertoi tehneensä niistä entistäkin korkeammat.

Herr Dr D.M. on sitä mieltä että suutarin ammatti on kuoleva ammatti. Ei kukaan enää halua korjauttaa kenkiään, hän sanoo, kaikki haluavat uutta. Mutta minäpä en pidä siitä että tavarota (etenkään kenkiä!) heitetään noin vain pois. Minä pidän suutareista ja siitä että paikataan ja kunnostetaan vanhaa.

Converseja ei kuitenkaan viedä suutariin, ajattelen liikkeestä lähtiessäni. Ne ovat kumia ja kangasta, ja kun ne kerran kuluvat puhki, ne pannaan roskikseen. Jos kaikki kulkisivat Converseissa, ei suutareita siis enää tarvittaisi. Olisihan se aika surullista.

Kuudes Converse-päivä (torstai):

Kirjoitan tyttömäisistä tuntemuksistani Herr Dr D.M.:lle. Hän vastaa: "Ein bisschen mehr girly style schadet dir sicher nicht, finde ich."

Ja?

Myöhemmin tapaan Herr Dr M.G.:n Instituutin kahvilassa. Hän huomaa uudet kenkäni heti:

-Sexy.

Sexy?

Noh, ovat Converset seksikkäät ainakin Juliette Binochen jalassa. Elokuvassa L’heure d´été, jonka illalla näen Firenzen Ranska-instituutissa, on sattumoisin lyhyt Converse-kohtaus. Siinä todetaan Binochetin kengistä, varsin ranskalaiseen sävyyn:

- Ce ne sont que les américains qu’en profitent…

Seitsemäs Converse-päivä (perjantai):

Alan tottua Converseihin. Harkitsen jopa uusien, niihin sopivien housujen ostamista (olen kulkenut koko viikon ainokaisissa, polvitaipeesta ja haaroista jo rispaantuneissa pillifarkuissani). Uudet kenkäni siis ovat kuin ovatkin vaikuttaneet elämääni.

Mutta yksi asia kyllä ärsyttää. Se nimittäin, että Converset muka jotenkin ovat vaihtoehtoväen jalkineet. Ei minulla vaihtoehtoväkeä vastaan mitään ole, mutta sitä minä en allekirjoita että Converseissa olisi jotakin originellia. Converset ovat kenkämaailman Volkswagen, varma valinta, niillä kulkevat kaikki. Jopa Perugian Duomon ovenpielessä kerjänneellä mummolla oli Converset jalassaan. Vieläpä keltaiset!

Converset I

Kengät ovat oleellinen juttu. Niistä nimittäin näkee ihmisen, yhdellä silmäyksellä. Koko tyylin, olemuksen. Koko persoonan. Myönnän että katson ihmisiltä aina kengät, ja että tein sen jo ennen muuttoani Firenzeen ja ennen pikavisiittiäni Pariisin muotimaailmassa, ennen kuin mitenkään saatoin kuvitella sellaista hullutta kuin satojen eurojen käyttämistä pariin hienointa italialaista muotoilua.

Niin ikään on kengillä suuri vaikutus käyttäjäänsä. On ihan toinen fiilis koikkeloida korkkareilla kuin tallustaa tennareissa. Ja tämän tietää myös Herr Dr D.M.

Hän halusi ostaa minulle Converset.

Ymmärrän kyllä. Käytännöllinen sveitsiläinen oli toki pannut merkille, miten taituroin Firenzen kuoppaisia katuja mitä epävakaimmissa jalkineissa. Hänestä voisin relata vähän. Eivätkä kiiltonahkaiset, kultaraitaiset lekkarintapaiseni mitenkään ajaisi asiaa. (Ne kuuluivatkin, yhdessä pronssinvärisen vartalonmyötäisen toppatakin ja näyttävien merkkiaurinkolasien kanssa, italialaiseen valepukuuni, jonka olin hankkinut jo ensimmäisenä Firenzen vuotenani.)

Niinpä viime lauantaina, vain muutamaa tuntia ennen Zürichin lentonsa lähtöä, Herr Dr D.M. yhtäkkiä sanoi:

- Jetzt gehen wir Converse kaufen.

Olimme syöneet hyvin myöhäisen aamiaisen kahvilassa Santo Spiriton aukiolla ja kävelemässä asunnolleni hänen polkupyöräänsä noutamaan. Herr Dr D.M. toistaiseksi viimeinen aamu Firenzessä.

Ensin epäilin hänen pilailevan, mutta jo viidentoista minuutin kuluttua minulla oli kuin olikin harmaat (värivalinnasta olemme yksimielisiä) Converset jalassani. Jäähyväislahja.

- Ich rufe dich an…

Päätin kulkea Converseissani koko seuraavan viikon, joka ikinen päivä. Ja katsoa millaista se olisi.

* * *

Esimmäinen Converse-päivä (lauantai):

Ensimmäinen käyttökerta (menen Converseissani Instituutille kirjastoon) ei ole mullistava lainkaan. Lähinnä vain pohdin, mikä minussa lienee vikana; en koskaan saa romanttisia lahjoja (kukkia ja suklaakonvehteja ei lasketa; tarkoitan design-alusvaatteita ja sen sellaista). Nytkin nämä Converset. Mikä maailmassa saa miehen ostamaan minulle Converset?

Toinen Converse-päivä (sunnuntai):

Jo lipeän. Käytän Conversejani vain kauppareissulla. Sataa nimittäin, enkä halua kastella jalkojani. Niinpä lähden illalliselle Oltrarnoon vanhoissa nahkasaappaissani, mikä lienee ihan viisasta.

Yläkerran amerikkalaisten Halloween-bileisiin, jonne myöhemmin illalla hetken mielijohteesta poikkeamme, saapuminen Enrico Antinorin kahdeksansenttisissä korkkareissa kuitenkin kaduttaa; väki on mitä kirjavimmin pukeutunutta, olisin aivan hyvin voinut pitäytyä tennareissa. Tutustun esimerkiksi kullanhuuhtojaksi sonnustautuneeseen taidehistorioitsijaan Yalesta, jolla on löysät henkselit, vanha leveälierinen hattu ja tukku trick-or-treat -juttuja kerrottavanaan.

Kolmas Converse-päivä (maanantai):

Pyhäpäivä, Instituutti on kiinni. Ja edelleen sataa. Enimmäkseen lojun sohvallani lukemassa kirjaa ja International Herald Tribunen viikonloppunumeroa.

Mutta illalla lähtiessäni tapaamaan firenzeläistä ystävääni Signor C.C.:a panen Converseni jalkaan. Signor C.C., uskollinen tutorini paikalliseen todellisuuteen, ei oikein pidäkään siitä että liikuskelen korkokengissä (”It makes me feel like a little Italian boy”). Kerrottuani hänelle uusien jalkineideni tarinan, hän ihmettelee, miten vasemmistolainen maailmanparantaja ja ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi saattoi ostaa minulle ylikansallisen yrityksen tuotteen. Epäloogista, myönnän, mutta Herr Dr D.M. ei usko boikotteihin. Olin kyllä jo tarjonnut hänelle samaa argumenttia.

Signor C.C. on muuten itsekin juristi. Ja hän on ensimmäinen henkilö, jonka yli kaksi vuotta sitten Firenzeen muutettuani kohtasin. Hän tuli hakemaan minua lentokentältä isoisänsä vanhalla valkoisella Fiatilla ja autossa matkalla kaupungin keskustaan tunnusti olevansa totaalisen pettynyt: en ollutkaan yhtä pitkä ja vaalea kuin mitä hän oli kuvitellut. Myöhemmin hän tietenkin väitti vitsailleensa vain.

Neljäs Converse-päivä (tiistai):

Nämä eivät muuten suinkaan ole ensimmäiset Converseni. Kymmenenvuotiaana minulla oli pinkit Converset, kirpputorilta hankitut. Sitä paitsi siitä on vain reilut kolme vuotta, kun ostin Lontoosta Conversen tapaiset, mustat kiiltonahkatennarit. Ne sopivat laukkuuni jota tuolloin käytin kaiken aikaa, ja pitivät aika hyvin vettä. Erityisesti vesitiiviys oli olennaista: sinä kesänä oleskelin Oxfordissa, missä satoi ja tulvi niin, ettei elämästä sandaaleissa ja balleriinoissa tullut oikein mitään. Kahdessa kuukaudessa kävelinkin tennarini puhki.

Olen siis jo harjoitellut. Mutta silti en enää oikein muistanut, miten Converseissa olo on vähän toinen. Tyttömäisempi.

Näinä tyttöhetkinä olen muistellut tarinaa, jonka äiti kertoi viisivuotiaasta naapuristaan, pikkuneiti S.:stä. Itse asiassa tarina on siitä, miten äiti ja pikkuneiti S. kohtasivat. Eräänä päivänä jälkimmäinen nimittäin, äidin tehdessä puutarhatöitä pihamaallaan, oli ajanut polkupyörällään pihapusikkoon. Äiti oli tietenkin mennyt katsomaan kuinka siinä kävi, pikkuneiti kun oli pudonnut pyöränsä satulasta ja jäänyt maahan makaamaan. Äidin paikalle ehdittyä tämä oli kuitenkin välittömästi ponkaissut pystyyn ja esittäytynyt:

- Minä olen S.P. ja minä olen tyttö.

Siinä minulle esimerkki; parasta aina kertoa totuus heti.