Montevarchi

Sunnuntaina ajamme irlantilaisen ystäväni ja kollegani Miss A.O’M:n kanssa Montevarchiin ratsastamaan. Chiantin kukkuloilla sijaitseva kodikas agroturismo, jota pyörittää aavistuksen juro mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen englantilaisrouva Mrs Jenny, on meille jo ennestään tuttu; ensimmäisenä Firenzen vuotenani kävimme siellä muutamaan otteeseen − ja ihastuimme paikkaan: Mrs Jennyn hevoset ovat hyvin koulutettuja ja Montevarchin maisemat maalauksellisia. Sitä paitsi tuppaavat viiniviljelmien halki laukatessa unohtumaan niin tutkimukseen liittyvät huolet kuin monet muutkin elämän ongelmat; hetken aikaa on vain tuuli, aurinko ja vauhdin keinuva humala.

Joskin tällä kertaa tulee vettä. Saamme lainaan pitkät tummansiniset sadetakit, jotka lepattavat kuin ritarin viitta, ja joudumme varomaan monissa paikoin, missä maa on märkää ja mutaista ja luisuu hevosten kavioiden alla. Silti tuntuu ihanalta olla taas ratsailla.

Matkan aikana Signor Eraldo kääntyy vähän väliä satulassaan kertoakseen meille oliivilajikkeista ja erilaisista viininkorjuumenetelmistä − tai (vatsaansa taputellen) siitä miten hänen äitinsä valmistaa kesäkurpitsankukat, fiori di zucca. Hän on tilan ratsastuksenopettaja, pieni päivettynyt mies, jolla on pitkät italialaiskiharat ja hurmurin pilke sinisissä silmissään. Ennen pitkää hän avautuu:

- Mi piacono tutte le donne; la problema e solamente che non posso avere che una…

Ohitamme puutarhoja, joissa kasvavat tomaatit, persikat, viikunat ja jo miltei kypsät kakihedelmät. Monet niistä ovat vähän hoitamattoman oloisia, toisissa elävöityvät kaikenkarvaiset koirat. Kahlaamme purojen yli, ravaamme ylös jyrkkiä rinteitä. Hevoseni Merlinon tuhkanharmaa harja kostuu, ratsastushousut liimaantuvat reisiini. Hengitän raikasta ilmaa, jossa on jo syksyn kirpeyttä ja ajattelen, miten yhtäkkiä olenkaan kokonainen, hereillä ja läsnä.

Montevarchin juna-asemalle palatessamme meitä vaivaa tavaton nälkä. Kello tulee kuusi, alkaa jo hämärtää. Ja yhä sataa. Tekisi mieli aperitivoa, mutta aseman liepeiltä löydämme vain yhden ainoan baarin, jonka tarjonta ei lupaa hyvää: vitriinissä ei vaatimattoman pizzapalan ja kuivettuneen paninon lisäksi ole kuin aamuisia voisarvia. Mutta kun yritän kysellä toista ruokapaikkaa, tiskin takana seisova mies ehdottaa diiliä: Hän tekisi meille aperitivon jos vain jäisimme.

Me jäämme. Lämmitetyn pizzapalan ja ennakoitua huomattavasti maukkaammaksi osoittautuvan paninon (ne hän jakaa paloiksi ja asettelee kauniisti lautasille) lisäksi saamme valtavat bruschettat, joiden päälle pilkottu tomaatti on kuin juuri puutarhasta poimittu. Ja tietysti meille valmistetaan myös fizzaperolit, limeviipaleilla. Aterian hinnaksi tulee vaivaiset viisi euroa.

Lopulta myöhästymme junasta ja päädymme istumaan baaritiskillä kokonaisen tunnin, räikeässä neonvalossa, mutaisissa ratsastuskamppeissamme. Ihastus on aitoa ja molemminpuolista: me kiittelemme italialaista luovuutta kun taas espressokupposellaan poikkeavat paikalliset ihmettelevät kahta vettävaluvaa ja nälkiintynyttä blondia, jotka ahnaasti kaapivat lautasiltaan viimeisetkin oliiviöljyt.

Fabio, aperitivomestarimme muuten kirjoittaa, pikaisesti käyntikorttiin meidän jo lähtöä tehdessämme.

Assisilaisen jäljillä

Kirkkoon meneminen turistina on minusta aina jotenkin kiusallista. Tuntuu vain kuin olisi väärällä asialla, tunkeilija, häiritsemässä niitä, jotka oikeasti haluaisivat harjoittaa uskoaan. Tämä pieni vaivautuneisuus saa minut valtaansa jopa Firenzessä, missä katkeamattomat turistivirrat huuhtovat Duomoa, Santa Crocea ja kaupungin lukuisia muita pyhiä rakennuksia, ja missä mahdollisuuden sulautua toisiin tunkeilijoihin luulisi lievittävän epämukavaa olotilaa. En vain voi sille mitään; kirkossa olen häirikkö, oli minulla pääsylippu ja ”audio guide” tai ei.

Viikonloppureissulla Assisissa kuitenkin selvisi, miten häilyvä jakolinja turistin ja todellisen kirkossakävijän välillä joskus onkaan. Paikkakunnalla sijaitsee nimittäin Basilica di San Francesco, Francicus Assisilaisen basilika, yksi katolilaisen pyhiinvaelluksen merkittävimmistä kohteista.

Jo Basilikalle johtava katu, Via San Francesco, antaa lupauksen siitä mitä tulevan pitää: siellä on halpoja hotelleja, kolkkoja kahviloita ja ahtaita matkamuistokojuja yksi toisensa vieressä. Äänekkään ihmisvirran viemänä ajaudumme suoraan kohti alemman kirkon sisäänkäyntiä, ja heti päälaivaan tullessamme havaitsemme menossa olevan englanninkielinen messu. Opastekyltit hohtavat neonvaloin: ”Confessions”, ”Tomb of St. Francis”. Tilassa käy melkoinen kuhina, ja tuon tuostakin toistuu käskevä kuulutus:

- Silenzio, Silence.

Kuuroille korville.

Paikan sydän näyttää olevan matalassa kellarimaisessa tilassa sijaitseva pyhän Francicuksen hauta, jonka edessä nököttää ihmisiä rukoilemassa ja munkki jakamassa siunausta kymmenen euron korvausta vastaan. Myös munkille on jono.

Me emme polvistu Francicuksen haudalla, pujahda pieneen puukoppiin tunnustamaan syntejämme, tai jää kuuntelemaan saksankielistä messua, joka alkaa välittömästi englanninkielisen jälkeen. Ensisijaisesti meitä kiinnostavat paitsi Giotton freskot, myös se mitä tapahtuu ympärillämme: Basilikan hämärässä turisti ja pyhiinvaeltaja sulautuvat yhdeksi.

Huolimatta tosituristin ja tosiuskovaisen välisen rajanvedon vaikeuksista, Firenzen Santa Crocen katedraalissa (fransiskaanien tärkein kirkko kaupungissa) minä joka tapauksessa kerran päädyin seuraan, jonka voisin väittää koostuneen yksinomaan oikeista kirkossakävijöistä. Se tapahtui viime keväänä pääsiäismessun aikaan, jolloin katedraali suljettiin turisteilta. Koskaan ennen en ollut nähnyt paikkaa niin tyhjänä; valtavassa kirkkotilassa seisoskeli vain kourallinen ihmisiä hiljaisina ja viluisina paksujen toppatakkiensa uumenissa. Päällimmäisenä jäi mieleen miten pappi messua lukiessaan puhui mikrofoniin ja piteli taskulamppua, ja miten epävireisessä kuorossa lauloi ainoastaan vanhuksia. Minä tietysti tein parhaani näyttääkseni siltä että kuuluin joukkoon.

Vasta kun tuli ehtoollisleivän aika, petokseni paljastui.

Hiljaiseloa?

Toisinaan historiantutkijat erehtyvät ajattelemaan, että tärkeät asiat kirjataan aina, siis että ihmiset järjestään kirjoittavat silloin kun jotain merkityksellistä tapahtuu. Tämä oletus johtaa päätelmään, että historiallisia lähteitä, ennen kaikkea sellaisia kuin päiväkirjat tai kirjeet, lukiessa voi myös uskoa ajallisten aukkojen tarkoittavan sitä, ettei mitään olennaista ole tapahtunut. Oikeastaan ajatus on varsin looginen: ei jälkeä koska ei tekoa. Tai ainakin että jälki on tekonsa kokoinen.

Mutta minäpä olen oppinut paljon olettamusten vaaroista tarkkailemalla omaa käytöstäni. Niin päiväkirjaani kuin blogiinikin kirjoittaminen on täysin sattumanvaraista, epärationaalista ja ennakoimatonta, usein täysin mielialasta riippuvaa. Ja koska minun kohdallani historialliset jäljet jäävät vähän miten sattuu, en ehkä joskus tulevaisuudessa keksi myöskään selitystä sille, miksi syys−lokakuulta 2010 merkintöjä on blogissani niin harvakseltaan.

Tulevaa dilemmaani ennakoiden voin kertoa että tuona aikana itse asiassa aika paljonkin tapahtui: Palasin Firenzeen, lukukausi alkoi, ja vielä lämpimät syysillat ja ystävät, joista suurinta osaa en ollut nähnyt kuukausiin, veivät ne hetket, jotka minä muuten olisin ehkä käyttänyt blogini parissa. Aika vain katosi minulta. Ja se kävi vallan varkain, seisoskellessani viinilasi kädessä St Ambriogon aukion öisessä hälinässä, ostaessani hedelmiä torilla sateisena aamuna tai kuoriessani vaahtoa cappuccinon pinnalta myöhäisenä sunnuntai-iltapäivänä St Spiritolle hiljattain avatussa pannukakun ja kahvin tuoksuisessa, liioitellun epäitalialaisessa baarissa.

Ehkäpä minun tapauksessani voisi jopa väittää, että kirjoitan enemmän silloin kun vähemmän (joskaan ei välttämättä vähemmän tärkeää) tapahtuu. Tarvitsen kirjoittamiseen aikaa, rauhaa ja yksinäisyyttä, juuri sellaisia iltoja kuin tämä: palattuani Instituutilta tavallista aikaisemmin ja naapurini Signor G.T.:n ilmoitettua ettei hän lähtisi kanssani juoksemaan, päätän viettää koti-illan. Yksin. Teen vähän töitä, pesen pyykkiä, järjestelen keittiötä, ja jaksamatta edes valmistaa ruokaa syön kylmänä Herr Dr D.M.:n kaksi päivää aikaisemmin valmistaman pastan jämän (hän laittoi siihen liikaa chiliä mutta sentään myönsi sen itse).

Samalla pohdin mitä oikein tarkoittaakaan ”tärkeä ”ja ”tärkeän tapahtuminen”. Eikö oletus siitä, että tärkeästä jää jälki ole jo siksi kestämätön, että ”tärkeä” on usein subjektiivisesti määriteltyä. Ja jos olemassa olisikin objektiivisesti, arvostelustamme riippumatta tärkeitä asioita, kuinka ne erottaisi vähemmän tärkeistä? Ratkaisevaa kun voi joskus olla yksi ainokainen katse, kosketus tai sana. Hetki. Ja se kun on niin lyhyt.

”- Elämä pitäisi järjestää siten, että jokainen tuokio siinä olisi tärkeä, virkkoi Arkadi mietteliäästi.

- Kukapa sitä vastaan väittäisi! Tärkeää, vaikkapa valheellistakin. Kaikkeen tärkeään voi sopeutua, mutta kun on kaikenlaista törkyä ja roskaa: kas siinä onnettomuus.

- Törkyä ei ole olemassa ihmiselle, jollei hän halua sitä tunnustaa.”

Ivan Turgenev: Isät ja pojat (1862)