Koblenz

Mene katsomaan sitä paikkaa, missä Rhein ja Mosel kohtaavat. Siinä virtaa hetken kahdenväristä vettä samassa uomassa, neuvoi Herr Dr. M.G. Firenze Santa Maria Novellan ankealla asemalaiturilla. Olin avannut vaunun naarmuisen ikkunan ja ojentautunut puoliksi sen ulkopuolelle antaakseni hänen vielä tarttua kädestä, pitää siitä kiinni silloinkin kun juna oli jo liikkeessä.

-Tschüß!

Päätin etten itke. Enkä katso kun hän kääntyy, ottaa pylvääseen nojaamaan jääneen polkupyöränsä ja alkaa taluttaa sitä poispäin. Tiesin että hän joutuisi kävelemään koko matkan. Pyörästä oli puhjennut kumi edellisenä yönä, kun sen sarvista muovipussissa roikkunut viinipullo oli iskeytynyt tankoon ja rikkoutunut Piazza Signorialla. Herr Dr. M.G. oli ajanut sirujen päältä.

Paradoksaalista kyllä, oikeastaan se oli hän joka lähti. Se että sinä aurinkoisena sunnuntaiaamuna istuin junassa matkalla kohti Pisaa ei merkinnyt mitään; tulisin kohta takaisin. Silloin hän olisi jo mennyt.

Kai sen vuoksi tuntui vähän kolkolta saapua lumiseen Saksaan, ajaa tyhjässä bussissa halki valkoisten, vieraiden maisemien kaupunkiin, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Etsiytyä hiljaiseen pensionaattiin ja viipyä siellä ystävällisen Frau von W:n ainoana vieraana. Kuulla öisin rautatien kolkkeen ja tietää pakkasen kiristyvän.

Kuitenkin olen saanut tästä anonymiteetistä outoa mielihyvää; näin rauhallista elämässäni ei ole ollut pitkään aikaan. Herään ennen aamun sarastusta ja kävelen halki uneliaan pientaloalueen rumaan betonilinnakkeeseen, jossa sijaitsee Saksan valtionarkisto, das Bundesarchiv. Siellä minua palvellaan jäykästi mutta tehokkaasti, yksitoista tuntia joka päivä. Näen paljon kellastunutta paperia, koneella kirjoitettuja, kulmistaan hapertuneita, monien käsien kautta kulkeneita liuskoja. Kun tapaan kopioita dokumenteista, jotka olen kohdannut myös Firenzessä, syntyy lohdullinen yhteys; en kai olekaan kaikesta ihan irrallaan.

Syön köyhän lounaani kolmikulmaiselta tarjottimelta koruttomassa salissa, jonka pitkien pöytien ääreen saapuu sekalaista porukkaa: arkiston virkailijoita, eläkeläisiä, koululaisia… Kukaan heistä ei puhu minulle. Yksikään heistä ei tiedä kuka minä olen. Paitsi vartija, jolle aamuisin ilmoittaudun, sillä hän muistaa jo. Palatessani illalla huoneeseeni katson suuresta ikkunasta alhaalla laaksossa levittäytyvää kaupunkia ajatellen, etten voisi sanoa miltä se näyttää; aina on pimeä.

Niin ikään on tässä kaikessa jotakin kodikasta: ajoittaista räntäsadetta, liukkaita mutta hyvin aurattuja ja suolattuja katuja, siistejä ja kolkkoja julkisia tiloja, lämmin, vanhanaikaisesti sisustettu huone, toimiva suihku, ihmisiä jotka eivät yritä aloittaa keskustelua kanssani, pahaa lounasruokaa ja laihaa kahvia. Melkein kuin Suomessa jälleen.

Omien parissa

Kirjailija Sofi Oksanen herätti yleistä pahennusta lausuessaan ei niin mairittelevia sanoja suomalaisista miehistä. En itse seurannut Oksasen lausumista käytyä keskustelua, mutta siitä kuultuani en voinut välttyä ajatukselta, että kenties minuunkin joskus kohdistuisi syytöksiä oman pesän likaamisesta. Olen nimittäin jo pitkään halunnut kirjoittaa tunteesta, joka syntyy ulkomaisilla lentokentillä Helsinkiin menevän koneen lähtöportilla.

Mukavaltahan se tietysti tuntuu tavata taas oman maan kansalaisia ja tulla muistutetuksi siitä, millaisia he oikeastaan ovat: Helsingin portilla istuvat kaikessa hiljaisuudessa terminaalin huonoiten pukeutuneet liikemiehet ja mekkaloivat humaltuneimmat matkaseurueet. Ja kohta jo murahdellaan Iltasanomien viimeisimmille lööpeille ja otetaan olutta ruoan kanssa. Mikä ihana, rahvaanomainen tunnelma; sitä tuntee heti olevansa kotona! Sanovat että Suomi on muuttunut ja kansainvälistynyt, mutta Helsingin lennolla aina ajattelen, että kai minä olen liian nuori ollakseni ehtinyt sitä huomata.

Mutta se ei ole vain huvittuneisuutta, ylenkatsetta ja myötähäpeää. Tunnen myös empatiaa ja sympatiaa, jopa rakkautta. Olen huojentunut saapumisestani jälleen omieni keskuuteen mutta samanaikaisesti pelkään olevani niin kuin he. Kokemus on siis kaikin puolin hyvin eksistentiaalinen ja siihen liittyy ainainen pieni identiteettikriisi, jonka aikana näen itseni kuin peilistä. Olkoonkin että minulla on italialaiset saappaat, ulkomainen aikakauslehti ja vieraantunut ilme kasvoillani, olen tunnistettavissa: kuulun joukkoon, erottamattomasti.

Jostain syystä en millään keksi miksi sitä tunnetta kutsua. Eikä kukaan muukaan näytä keksivän: olen keskustellut asiasta monien suomalaisten ystävieni kanssa (ja myös ruotsalaisten, mutta toisin kuin suomalaiset, he eivät oikein ymmärtäneet mitä ajoin takaa) ja joutunut lopulta toteamaan että ehkä asia on liian monimutkainen tullakseen yksiselitteisesti nimetyksi.

Nimidilemman lisäksi lähtöportin tuntemuksiin liittyy kuitenkin eräs toinenkin ongelma: virhearvion vaara. Suomalaiset jälleen kohdatessaan helposti erehtyy luulemaan heidät todella tuntevansa. Joka kerta Suomessa käydessäni minä kuitenkin yllätyn: jokin on aina toisin kuin oletin. Tai ehkä asiat sittenkin muuttuvat?

Tällä kerralla yllättymiseni koski tilannetta, jossa syyllistyin rikoksista mitä vakavimpaan (sen rinnalla kalpenevat Sofi Oksasenkin solvaukset): kävelin hiihtoladulla. Ulkomailla asuminen lienee heikentänyt luontaisia vaistojani, sillä viitenä kokonaisena päivänä saatoin talloa Vantaan kaupungin ylläpitämää latua vastaantulijoiden paheksuvat katseet tyynesti kohdaten. Jos ihmeellistä oli jo se, ettei kukaan heistä tohtinut minua asiasta ojentaa, vielä hämmästyttävämpi oli tapa, jolla nuhteet lopulta kuulin: Eräänä aamuna lenkkiäni jälleen kiertäessäni latukoneen kuljettaja pysähtyi kohdalleni, avasi valtavan kulkuneuvonsa oven ja pyysi ystävällisesti kyytiin: ”ettei mun työ mene hukkaan ja ettei sun tarvis kävellä”. Mihin olivat kadonneet suomalaiset tiukkapipot?

Ja että latukone! Kaikkien niiden fiatien ja erimerkkisten vespojen jälkeen olisi ollut tarjolla kyyti latukoneessa. Siinäpä onkin kotopuolessa kavereille uhoamista!

Maailmalla

Suomesta viime elokuussa lähtiessäni enoni totesi: Vie nyt terveisiä sinne maailmalle. Seisoimme äidin vanhan kotitalon, punaisen mummonmökin, pihalla. Oli tyyni iltapäivä, koivut ympärillämme humisivat, järvi kimmelsi sinisenä horisontin rajassa. Maaseudun hiljaisuus tuntui rikkumattomalta, ja enon sanat tilanteeseen täydellisesti sopivilta: se paikka ja hetki olivat kuin suojaisa poukama rauhattomalla ja arvaamattomalla merellä. Matkaan päästyäni toteamus maailmalle menosta alkoi kuitenkin askarruttaa. Siis minne olin menossa? Kohtahan jo istuisin omalla kotisohvallani, ja jos naapuri ei huudattaisi vespaansa tai lastansa, saattaisi siellä olla aivan yhtä rauhallista ja turvallista kuin suomalaisessa suvimaisemassa. Mikäli siis johonkin maailmaan olin menossa, oli se minun maailmani. Toinen maailmani. Tai kolmas, neljäs…

Hämmennykseni myötä kuitenkin oivalsin, että maailmalle menossa oli jotakin perin pohjin suomalaista (tai pohjoismaalaista: ruotsalaisetkin lähtivät ”ut i världen”). Ilmaisuhan sisälsi ajatuksen siitä, ettei maailmalle menijä vielä maailmalla oikein ollutkaan vaan jossain sen ulkopuolella tai reunalla, syrjässä ja turvassa, jossain, mistä sitä maailmaa saattoi rauhassa tarkkailla ja sen menoa ounastella. Tietääkseni eivät ainakaan ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset tai italialaiset suunnitelleet maailmalle menemistä − he kun kai jo katsoivat siellä olevansa, jos nyt ei aivan sen napana niin lähellä keskustaa kuitenkin.

Oli asia niin tai näin, ajatus maailmasta ja maailmoista, ja ennen kaikkea niiden väliin jäävistä oudoista tiloista, inspiroi. Kulkeminen näillä rajapinnoilla on nimittäin minun todellisuuttani, ja sitä taivalta itselleni sekä tuttavilleni ja vähän tuntemattomillekin selvittääkseni ja selittääkseni aloitan tämän blogin.