Viattomat

Korkeakouluni kansainvälisten asioiden vastuuhenkilö ottaa minut vastaan modernin toimistorakennuksen seitsemännessä kerroksessa. Suuresta ikkunasta levittäytyy rujo maisema leveitä ajoväyliä, harmaata ratapihaa, parittomia tornitaloja. Kolmastoista kaupunginosa; sinne on muuttanut hiljattain Écolen koko administraatio. Aulan äänettömissä näköalahisseissä tapaa eksyneitä intellektuelleja painavine salkkuineen ja märkine poplareineen, tietämättä oikein mitä nappia painaa.

Madame G.H. on kaunis nuori nainen Israelista, Tel Avivista. Saan häneltä todistuksen vierailustani Écolessa, dokumentin jossa on paljon korjauslakkaa ja suttuisia kuulakärkikynämerkintöjä. Niin ranskalaista, ajattelen. Vain leimat puuttuvat.

- Vous retournez en Finlande?

- Non, pas vraiment...

- Mais vous étez bien Finlandaise?

Käy ilmi että Madamen veljellä on suomalainen vaimo. ”Kahvi”, ”maito”, ”äiti”. Hänen sanavarastonsa yllättää.

Lopulta istun siinä hyvän tovin. Puhumme Stockmannin tavaratalosta, Ruotsinlaivoista, suomalaisesta kahvista. Yliopistomaailmasta, kieltenopiskelusta, matkustamisesta.

Niin, matkustamisesta. Sanon kadehtivani ranskalaisia. Heille se on niin helppoa: junalla pääsee melkein minne vaan. TGV tai Eurostar vie hujauksessa Lontooseen, Brysseliin tai Saksan suuriin kaupunkeihin. Jopa Italiaan. Suometa täytyy aina lentää tai matkustaa laivalla − ellei sitten suuntaa kohti itää.

Mutta niinpä on israelilaistenkin laita! Madame huomauttaa. Naapurimaihin ei juuri ole menemistä; lentäminen on ainoa keino päästä ulkomaille. Myönnän, ettei se ikinä ole tullut mieleeni: millaista onkaan elää maassa, joka on vihamielisten valtioiden ympäröimä? Ajattelen kylmän sodan aikaista Berliiniä, keskellä kommunistiblokkia, ja kaupungin saartoa, ilmasiltaa.

- Il y a une ambience très particulière, Madame sanoo.

Ajattelen myös suomalaista viattomuutta, sen todellista arvoa.

Junttiuden paluu

Isä soittaa kun olen terassilla levittämässä pyykkejä. On helteinen sunnuntai-iltapäivä, ilma Pariisissa seisoo.

- Oletko seurannut Suomen uutisia?

- Jaa, miten niin?

- Aivan toivoton tilanne!

Isä on hermostunut, turhautunut, miltei kiukkuinen. Hallitusneuvottelut ovat katkenneet, puolueet eripuraisia ja Katainen neuvoton. Kohta olisi Soini jo Suomen kuningas!

Varjoisalla pariisilaisella sisäpihalla isän hätä tuntuu kaukaiselta. Jotenkin vain on vaikea uskoa sitä mitä Suomessa tapahtuu.

Yleisesti ottaen olen tähän asti ollut ylpeä suomalaisuudestani, olivat tunteeni Helsingin lentojen lähtöporteilla millaisia hyvänsä. Viimeksi kuluneena lauantaina, vieraillessani Mr J.K.:n, yhdysvaltalaisen professorin ja Amerikan avaruuspolitiikan ekspertin luona seitsemännessä kaupunginosassa, pääsin kehumaan suomalaisia. Mr J.K.:n pop-taidekokoleman keskellä Perrier-vettä hörppien me nimittäin puhuimme italialaisten tutkijoiden epätoivosta: Berlusconin hallitus ei anna mitään arvoa tieteelle ja tutkimukselle. Italian yliopistot ajautuvat kriisistä toiseen; joka ikinen italialainen kollegani pyrkii ulkomaille. Suomessa tilanne on sentään vähän parempi, totesin Mr J.K.:lle.

Mutta päivä päivältä hävettää enemmän. Ennen kaikkea olen hämmästynyt ja pettynyt huomatessani arvoni olevan tyystin vieraat suurelle osalle suomalaisista.

Minä nimittäin uskon yksilön vastuuseen niin itsestään kuin ympäristöstään. Uskon myös sivistykseen, ja sillä en tarkoita sellaista kapeaa, teknistä tietopohjaa, jota tarjoamalla suomalainen koulujärjestelmä on noussut Pisa-tutkimusten kärkeen. Uskon kriittiseen ja tiedostavaan humanismiin (l’esprit critique), itsenäisen älyllisen yksilön ideaaliin. Ja uskon avoimuuteen, kansainvälisyyteen, eurooppalaisuuteen (joka minulle muuten merkitsee jotakin ihan muuta kuin viinisnobismia ja sisäkenkiä).

Perussuomalaisten menestyksessä näen vastakkaisten arvostusten paluun. Perussuomalaisten rivistöissä ihannoidaan junttikulttuuria, karskia ja suoraa puhetta ja toimintaa. Juntti torjuu älyllisen, kieltää monimerkityksellisyyden. Hän haluaa liian helpot ja liian yksinkertaiset ratkaisut, liian pian. Perussuomalaisessa Suomessa on paljon yhdennäköisyyttä Sarah Palinin Amerikan kanssa.

Oikeastaan minun ei pitäisi olla yllättynyt ollenkaan. Joka puolellahan politiikka, perinteisten vasemmisto-oikeisto – asetelman menettäessä merkitystään ja yhteiskunnallisen todellisuuden pirstaloituessa ja käydessä yhä vaikeammin hahmotettavaksi, entistä tiukemmin kietoutuu identiteettikysymysten ympärille. Ja mistä muualta suomalaista identiteettiä haettaisiinkaan kuin puukkojunkkarin peräkamarista?

Sanokaa minua elitistiksi, sanokaa miksi hyvänsä, mutta kavahdan sitä kaikkea mitä perussuomalaisuus edustaa. En väitä olevani parempi kuin yksikään kouluja käymätön, mutta en hyväksy enkä ymmärrä tietämättömän ja tiedostamattoman halpaa, harkitsematonta uhoa.