Maailmanparantajat

- Klar will ich die Welt verbessern,
toteaa Herr Dr. D.M.. Hänen äänessään on kujeellisuutta, mutta punaruudulliseen kauluspaitaan ja kuluneisiin Campereihin pukeutunut vaatimaton sveitsiläisjuristi kyllä ihan oikeasti vaikuttaa maailmanparantajalta; hänellä on rauhallinen olemus ja harkitseva, lempeä katse. Ja parta ja hiukset akateemisesti vähän sekaisin.

Mikä on minun missioni, kysyy hän sitten. Missioni? Vähän hämmentyneenä alan kertoa tutkimushankkeestani, vielä kovin epämääräisistä ajatuksistani toimivamman Euroopan rakentamisesta. Mutta jostakin syytä tuntuu kuin olisi lapsi esittelemässä aikuiselle lelujaan, leikkiautoja ja nukkekoteja, yksinkertaisia kopioita monimutkaisesta todellisuudesta. Herr Dr. D.M. kuuntelee keskittyneesti sanomatta juuri mitään.

Kaksi päivää myöhemmin Instituutin Emeroteca-nimisen kokoushuoneen ikkunat ja ovet on poikkeuksellisen visusti suljettu, paikalla pyörii poliiseja. Loggian käytävällä on kyltti, joka ei anna paljon informaatiota: Fifth expert panel meeting. Mutta minäpä tiedän mitä sisällä tapahtuu: siellä YK:n korkeat virkamiehet yrittävät ratkoa maailman ihmisoikeuksiin liittyviä ongelmia. Ja Herr Dr. D.M. on mukana heitä neuvomassa.

Sillä välin minä istun vain muutaman kymmenen metrin päässä kirjastossa lukemassa Yhdysvaltain tiedepolitiikan trendeistä. Paksusta monistepinosta alleviivaan lyijykynällä seuraavanlaisia lauseita: “During this period privately financed industrial research continued some growth, but with decreased emphasis on fundamental and longer-range research.” ”The incoming Regan administration picked up on the Carter initiatives and made innovation and new entrepreneurship one of the centrepieces of the economic strategy and science policy, especially after 1982…”
Yritän motivoida itseäni ajattelemalla että tämäkin on tärkeää.

Ja tietenkin se on tärkeää. Samaisena päivänä oli nimittäin Times Higher Education julkaissut maailman (ja Euroopan) parhaimpien yliopistojen ranking-listan. Kolmenkymmenen huippuyliopiston joukkoon pääsi vain 5 eurooppalaista yliopistoa (joista neljä brittiyliopistoja). Vaikka lista on saanut paljon arvostelua osakseen, ihan vikaan se ei voi osua. Surkea suoritus.

Ja vieläpä saattoi uutisista lukea miten Brysselissä riideltiin taas. EU:n huippukokous oli alkanut ja Romanien karkotuskiista viemässä huomion kaikelta muulta. Jäi siis Euroopan parantajallekin sarkaa.


Lauantaina istuimme Mrs M.G.:n ja Mr R.B.:n tyhjässä asunnossa myöhäisellä illallisella (naapurini olivat matkalla ja olin saanut luvan hengailla heillä jos vain muistaisin kastella kukat). Ukkonen kiersi Firenzeä tunnista toiseen, ja olimme avanneet suuret ikkunat tunteaksemme sateen, nähdäksemme paremmin salamat leiskumassa Palazzo Vecchion yllä. Meillä oli punajuuririsottoa, viikunoita ja ricotta-juustoa, prosciuttoa, salaattia, proseccoa ja suklaakakku, sekä uskomaton näkymä kaupunkiin. Vaikka sillä hetkellä maailman pulmat tuntuivat kovin etäisiltä, kysyin kuitenkin:
- Haben sie dich zugehört?
- Ja, hymyili Herr Dr. D.M.

Enempää vakavia ei sinä iltana puhuttu.

Kesävieraat

Tämänvuotiset kesämökkivieraani: Pariisilaiset ystäväni monsieur B.C. ja madame M.C. sekä heidän kuusivuotias poikansa C.C. He viipyvät viikon, hakkaavat halkoja ja pärskivät järvessä. C.C. oppii soutamaan ja jo muutaman päivän kuluttua ilmoittaa viihtyvänsä paremmin mökkipaikkakunnallamme kuin elegantissa kotikaupungissaan. Perheen lähdettyä saapuu irlantilainen kollegani Miss K.M. Hän tuo sateet mukanaan, ja monta päivää kuluu takkatulen ääressä venäläisklassikkoja lukien. On ihmeen hiljaista, koivulehdet muuntuvat keltaisiksi.

Vieraani ovat avuliaita ja toimeliaita jokainen, kantavat ahkerasti vettä ja kohentavat haparoiden takkatulta. Eikä kukaan tunnusta pelkäävänsä öisellä matkalla ulkohuussiin. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että suomalainen kesämökki on ulkomaalaiselle vain hauska puuhamaa, jossa kaikki on leikkiä, saunanlämmityksestä marjankeruun. Huomaan joutuneeni kolmen aikuisen ja yhden lapsen yksinhuoltajaksi; yhtäkkiä olen ainoa elämän realiteeteista tietoinen olento. Minun on valvottava että vene on kunnolla sidottu, halkopinot peitelty, marjapensaat kasteltu, kaivonkansi kiinni. Minä yksin perkaan kalat, huolehdin uuninpeltien sulkemisesta, pelastan pyykit sateelta. Eivät vallan suotta mökkinaapurit ihmettele miten siellä selviän, minä uusavuton ulkosuomalainen akateemikko, jolta menevät jo suodatin- ja pannukahvitkin sekaisin.

Joskin ajoittain rankkaa, ulkomaalaisvieraitten ylläpito on myös sivistävää. Ystävieni kanssa käyn monta pitkää keskustelua, joiden kuluessa he purkavat ajatuksiaan Ranskan ja Irlannin nykytilasta. ja tulevaisuudesta Johtopäätökset ovat synkkiä; elämme lyhytnäköisyyden ja itsekkyyden aikaa, minulle vakuutellaan. Yhteiskunta on pinnallistunut, vain materialla tuntuu olevan merkitystä. Puuttuu solidaarisuus, tulevaisuuden visio. Sellaisessa kontekstissa poliittista valtaa pääsevät kahmimaan kaikenlaiset raharikkaat idiootit ja pellet.

Entä miten on Suomen laita?

Nojaa, me suomalaiset edelleen uskomme elävämme maailman parhaassa maassa, kirjoittihan erinomaisuudestamme taas hiljattain jopa laatulehti Newsweek. Suomen menestystarina siis jatkuu ja jatkuu, kotimainen media sitä toistelee kuin vakiintuneintakin mantraa.

Minun näkökulmastani taas avautuu ahdistavan homogeeninen, yhden totuuden maa, jonka urheilusandaaleissa kulkeva monikompleksinen kansa uskollisesti seuraa valistajaansa. Me syömme sitä mitä K- ja S-ketjut meille tarjoavat, luemme sitä mitä Sanoma Osakeyhtiö katsoo parhaaksi painattaa. Todellisista ongelmista puhuvat vain harvat; terve itsekritiikki ei ole meidän juttu lainkaan.

Kehotankin maanmiehiäni ja -naisiani raottamaan vähän ikkunaa ja päästämään sisään raitista ulkoilmaa. Kutsukaa vaikka kesävieraita; heille on kannettava saunapuut, mutta kenties he huomaavat jotakin sellaista mikä meiltä on jäänyt näkemättä.