Lenaustraße, 12305 Berlin - I Die Wohnung

Lähipiiriini kuuluu henkilö, joka joitakin päiviä tuttavansa asunnossa yksin oleskeltuaan ihastui, mitä ilmeisimmin ensin asuntoon ja sitten sen vakituiseen asukkaaseen. Tapauksesta tietoisena minun olisi syytä pitää varani: olen nimittäin jo ehtinyt menettää sydämeni Herr P.E.:n kodille.

Tiedättehän ne jutut paksuissa, kiitävissä sisustuslehdissä, joita silloin tällöin sortuu ostamaan (Italiassa ne onneksi ovat halvempia ja vieläpä parempia kuin missään muualla): Taiteenkeräilijät, muotitalojen johtajat ja sensellaiset ovat löytäneet unelmiensa huoneiston Lontoosta tai Shanghaista, remontoineet sen mieleisekseen, kiertäneet Pariisin kirpputorit ja Rooman antiikkimarkkinat yhden lipaston perässä. Kaikki on viimeisen päälle suunniteltua, persoonallista ja innovatiivista… Sitä vain ihmettelee, keitä nämä ihmiset ovat. Miten heillä on aikaa, rahaa ja vieläpä pistämätön tyylitaju? Vaikea uskoa etteivät he vain poseeraa lavasteissa, jotka heti kuvauksen jälkeen tylysti puretaan.

Herr P.E.:n avara kaksio Neukölnin Lenaustraßella ei ole AD:n tai Marie Claire Maisonin toimituksen taidokkaasti virittämä kulissi. Mutta se voisi olla. Huoneisto on sitä paitsi vielä milteipä jokaista yksityiskohtaa myöten sellainen, jollaisesta minä aina olen haaveillut: vaalea lautalattia, koristeelliset peiliovet, 50-luvun designia ja maalaisantiikkia, klassinen astiasto ja hopeiset ruokailuvälineet, paljon valoa, leikkuukukkia, valkoiset kokopitkät verhot, kaunis vanha piano, eikä yhtään mitään likaa. Ovesta sisään astuessa tuntuu kuin kävelisi omaan uneensa.

Avaimia antaessaan Herr Dr M.G. ei sanonut minulle paikasta mitään. Istuimme Oranienstraßella turkkilaisravintolan terassilla, ja pyynnöstäni hän merkitsi asunnon sijainnin repaleiseen, jo täyteen raksittuun Berliinin karttaani. Herr Dr M.G. ei tarkemmin kertonut edes ystävästään, enkä minä vaivannut häntä kysymyksilläni. Näin ollen lauantaina Lenanstraßelle matkalaukkuineni saapuessani tiesin Herr P.E.:stä tasan kolme asiaa: hän oli menestyvä arkkitehti, matkalla Zürichiin ja piirtänyt talon, jota Herr Dr M.G.:n vanhemmat rakensivat Toscanaan Elban saarelle. Yllätyin siis täysin.

Eteisen lattialla oli minulle viesti: ”Hallo V., das Bett ist frisch bezogen, der Kühlschrank ist leer. Ich hoffe, du fühlst dich wohl! P.“

Kulunut viikko on ollut rauhallisin Berliinissä koskaan viettämäni. Kollegaani Frau M.H.-J.:aa lukuun ottamatta (hän sai lapsen vain muutama kuukausi sitten ja asuu tässä aivan lähellä) en ole ottanut yhteyttä keneenkään, samoin olen torjunut kaikki tapaamispyynnöt. Toki minulla on paljon töitä, sillä kuun loppuun mennessä on saatava valmiiksi luku, jonka olen luvannut erääseen ranskankieliseen julkaisuun. Mutta pääasiallinen ja kiistattomin syy eristäytymiselleni on tämä Wohnung. En tohtisi lähteä minnekään. Haluaisin vain kulkea näissä ihanissa huoneissa, soitella Herr P.E.:n tyylikästä pianoa, istua parvekkeella juomassa maitokahvia ja katselemassa kadunvarren suuria lehmuksia, leppoisaa elämää Lenaustraßen Jugend-talojen pastillinvärisillä parvekkeilla… Tiedän jo nyt eron hetkestä tulevan rankka; kyse on todellisesta rakkaudesta.

Propststraße, 10178 Berlin

Herra J.v.B.:n poikamiesboksissa on uusi espressokone, Artur Rubinsteinin Chopin-kokoelma ja ikkuna, josta melkein voisi pudota Spreehen. Talo on rakennettu DDR:n viimeisinä vuosina, tylyksi ja tyylittömäksi; materiaalit ovat huokeita ja tilat matalia, rappukäytävä lievästi laitosmainen. Mutta Brauhausin pihalta kantautuu hanurinsoitto, toisinaan taivaalla käy aurinko. Ja Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin arkistoon kävelee viidessä minuutissa.

Varhain lauantaiaamuna ystäväni lähtee Müncheniin konferenssiin ja unohtaa kaikki kaapinovet auki.
- Älä sitten rupea siivoamaan täällä, hän kieltää.
En. Teen vielä yhden espresson ja katselen hänen sekaista kauluspaitarivistöään. Sitten pakkaan laukun minäkin.

Berliiniin saapuessani kaupungissa oli kymmenen astetta viileämpää kuin Firenzessä, muttei missään ilmastointia. Jätimme ikkunan yöksi selkoselälleen, ja silti lakanat takertuivat hikisiin jäseniin. Täytin jääpalakennon ja panin sen pakkaseen, mutta vesilasissa jäät sulivat välittömästi. Ilma seisoi. Aloin jo melkein kaivata takaisin Italiaan, merelle, uima-altaille, päiväunille hevoskastanjapuun varjoon.

Ja kuitenkin Berliini, rujo, pop ja hot, vei mennessään. Herra J.v.B.:n kanssa me tottakai hakeuduimme Kreuzbergin halpoihin etnisiin ravintoloihin ja niihin Prenzlauerbergin kuppiloihin, joissa on sattumanvarainen sisustus ja kirpputorin haju. Apaattiset katseet U-Bahnissa, Kottbussertorin narkkarit. Edulliset elintarvikkeet. Tönijät kadulla, kukaan ei pyydä anteeksi. Korkea televisiotorni, leveät tiet. Paljon puita, luomuruokaa. Punkkareita koirineen ja arroganttia melankoliaa kaikkialla.
- That city is full of ghosts, sanoi Mrs J.G.:n Pariisissa asuva kapellimestariystävä minulle joitakin viikkoja sitten.
Olimme naapurini luona illallisella ja keskustelu siirtyi Berliiniin.
- Dead or live? Kysyin.
- Both.
Hän ei osunut aivan harhaan.

Olisin voinut vielä jäädä nauttimaan Herra J.v.B.:n DDR-talon historiallisesta charmista, saada käyttööni pienen sinisen polkupyörän ja vinon pinon CD-levyjä, mutta Nikolaivierteliä dominoivat eläkeikäiset saksalaisturistit; iltayhdeksän jälkeen siellä ei tapahdu mitään. Ja Herr Dr M.G. on järjestänyt minulle arkkitehtiystävänsä asunnon Lenaustraßelta. Lauantai-aamuna myös hän ja Herr P.E. lentävät pois kaupungista, ja yhtäkkiä minulla on taskussani kahden berliiniläishuoneiston avaimet. Muutan hissukseen, U8-linjalla kahdessa erässä pilvisen iltapäivän varhaisina tunteina.

Olen tietenkin onnellisen tietämätön siitä, mitä Duisburissa tapahtuu samoihin aikoihin: teknofestivaali päättyy tragediaan kun yhdeksäntoista ihmistä tallautuu kuoliaaksi ja satoja loukkaantuu joukkohysterian vallitessa. En voi ymmärtää. Tapauksessa on jotakin eläimellistä, totaalisen pelottavaa.