Non era come oggi

Olen laiminlyönyt blogiani. Mutta ison deadlinen jälkeen tammikuun lopussa ei tehnyt mieli kirjoittaa hetkeen mitään. Ei edes blogia; helppoja, köykäisiä, suomalaisia sanoja.

Oli myös matkoja: pikavisiitti Brysseliin ja piipahdus Pariisissa, joka oli valkoinen ja jäinen kuin lumikuningattaren palatsi. Niin oma itsensä helmikuun ohuessa valossa ja kovassa, hyisessä kauneudessaan. Täpärästi ehdin kiertää tutut kahvilat, kirjakaupat, ystävien illallispöydät – ja vähän kaivata takaisin.

Vasta tällä viikolla on tuntunut keväältä, siltä että on enemmän aikaa ja jo lisää voimaakin. Ja siksi niin mainiota on että niin tuntee myös ystäväni Signora A.B.; hän väitteli tohtoriksi kaksi viikkoa sitten.

Signora A.B: on firenzeläinen taidehistorioitsija, proprio di Firenze (näistä asioista täällä ollaan tarkkoja), joka opiskeluaikoinaan teki turistioppaan töitä. Hän siis jos kukaan tuntee kirkot, kappelit, freskot ja kupolit, tietää mahtisuvut ja mahtisukujen palatsit, kaupungin lukuisat kätketyt ja kätkemättömät tarinat ja taideaarteet. Sunnuntaina hän järjestää minulle yksityisen opaskierroksen Santa Maria Novellan kirkkoon.

Olemme siellä puolitoista tuntia, sulkemisaikaan asti – ja ehdin nähdä vain kolme teosta. Epäilemättä asialla on spesialisti.

Masaccion Pyhän Kolminaisuuden freskon (n. 1427) edessä, puhuttuaan intoutuneesti ajasta, jolloin Duomon kupolia rakennettiin ja Santa Maria Novellan katedraali vielä oli vaiheessaan, ja jolloin Firenzessä käytiin vilkasta keskustelua taiteesta ja arkkitehtuurista, ystäväni kuitenkin pitää pienen tauon ja huokaa:

- Non era come oggi.

Nyt ilmapiiri on kokonaan toinen: Taide ja kulttuuri on jätetty ohuiksi ornamenteiksi politiikan ja talouden marginaaliin. Duomon ihme erottautuu dinosauruksena menneiltä ajoilta, samalla kun taitelijat ja tieteentekijät, vailla työtä ja taloudellista tukea, pakenevat joukoittain ulkomaille. Renessanssin mestariteosten keskellä ristiriita menneen ja nykyisyyden välillä paisuu hämmentäväksi.

Kierroksen jälkeen menemme Florianille teelle. Signora A.B. kertoo hänkin etsivänsä töitä Britanniasta, sillä Italiassa tulevaisuutta ei ole.

Luin muuten tänään International Herald Tribunesta Silvio Berlusconin väittävän käyttäneensä omiin juridisiin kuluihinsa 400 miljoonaa euroa.

Euroopan Italiat

- Belgium is Italy of Northern Europe,

muistutti minulle Heer J.J. Istuimme Paulin leipomon kahvilassa Charleroin lentokentällä syömässä kasvispiirakkaa ilmakuoppaisen lennon jälkeen; olin tavannut kollegani sattumalta lähtöportilla Pisassa. Me olimme onnekkaita, sillä olimme ehtineet Belgiaan ennen seuraavan päivän yleislakkoa. Silloin olisi mahdotonta liikkua minnekään, jopa Charleroi suljettaisiin.

Selvisin yleislakosta muutenkin hämmästyttävän vähällä. Euroopan Komission päärakennuksen Berlaymontin liepeillä oli toki teitä suljettuna, mutta se johtui maanantain Eurooppa-neuvoston kokouksesta, ei suinkaan lakkoilevista belgialaisista. Ja konferenssipaikalle pääsin majapaikastani kävellen; sinä aamuna kävelijöitä oli muutenkin huomattava määrä. Mutta onhan silti kummaa, että keskellä Eurooppaa sijaitsee maa, jossa hallitusta ei ole ollut puoleentoista vuoteen ja jossa leikkauksia valtion budjettiin tehdään vähän miten sattuu. 1970-luvulla Euroopassa puhuttiin suomettumisesta; olisikohan nyt koittanut italiastumisen vuosikymmen?

Keskiviikkona palaan kotiin Euroopan oikeaan Italiaan. Lentokoneen ikkunasta kauhukseni näen että Pisassa on lunta. Che disastro! Onneksi kone laskeutuu, ja joskus saapuu jopa Firenzeen vievä junakin. Mutta madonna, millaisia ovat tulevat päivät: kotona on saapuessani kuusi astetta lämmintä ja vielä lämmityksen päälle kytkettyänikin saan nukkua Cashmir-villapaidassa ja kahden täkin ja paksun huovan alla. Moni ei liiku kotoaan, useat kaupat ovat suljettuina. Yleinen valitus ja vaikerrus kuuluu kaikkialla.

En sano että meidän suomalaisten nyt tässäkin pitäisi käydä muita neuvomaan. Mutta italioita en Eurooppaan toivo enää lisää – niin ihastuttava kuin se yksi ainoa ja oikea toisinaan saattaa ollakin.