Tyhjä vallankumous?

Kuluneen viikon perjantaina Instituutissamme tapahtui ennenkuulumattomia. Eurooppa-neuvoston presidentti, Herman van Rompuy saapui puhumaan, mikä sinänsä ei ole kovin ihmeellistä; Euroopan johtajia on pistäytynyt meillä ennenkin tähtilippujen liehuessa ja Eurooppa-kuoron julistaessa oodia ilolle. Vaan tälläpä kertaa tavanomaisesti niin rikkumattomaan EU-fanfaariin sattui yllättävä särö. Paikalle oli nimittäin saapunut joukko mielenosoittajia, jotka van Rompuyn puhuessa alkoivat huudella ja heiluttaa suuria kylttejä, joissa vaadittiin demokratiaa. Tilaisuus päättyi ennenaikaisesti ja sekaviin tunnelmiin: syntyi yleinen hälinä, lentolehtisiä leijaili ympäriinsä, ja puhuja lakeijoineen pakeni pelokkaasti paikalta. Kaiken kruunasi aivan liian kovalla pauhaava klassinen musiikki.

Valitettavasti en itse nähnyt tapausta, vaan istuin kirjastossa muutaman sadan metrin päässä malttamatta keskeyttää hyvää kirjoitusrupeamaa. Mutta paikalla olleet ystäväni toki tiesivät raportoida kaiken. Ja näinhän minä lappuset ja lippuset, joita protestiliike oli kiinnitellyt ympäri Instituuttia: Demokratiaa ja rahaa köyhille! Nyt kohtauksen voi sitä paitsi katsella YouTubestakin.

Mitä van Rompuy sitten oikein sanoi sellaista, mikä sai mielenosoittajat hermostumaan? No, eipä oikein mitään. Entä mitä mielenosoittajat puolestaan halusivat? No, sekään ei käynyt ihan selväksi. Kaiken kaikkiaan spektaakkeli oli nolo ja hämmentävä kaikille.

Seuraavana keskiviikkona Instituutille saapui uusi puhujavieras, Professori Pierre Rosanvallon Ranskan arvostetuimmasta akateemisesta instituutiosta, Collège de Francesta. Rosanvallon luennoi eriarvoisuudesta, ja totisesti olisi perjantaisten mielenosoittajien sopinut istua salissa. Mutta ei, Collettivo Prezzemolo (niin he itseään kutsuvat), piti samanaikaisesti toisaalla omaa kokoustaan. Professoria kuunteli ennen muuta se parjattu akateeminen EU-eliitti.

Rosanvallonin päätelmät eivät olleet kovin rohkaisevia: eriarvoisuus on lisääntynyt huimaa vauhtia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, samanaikaisesti kuin solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat dramaattisesti menettäneet merkitystään. Me elämme yksilöiden saarekkeisessa maailmassa, jossa egoismi hyväksytään ja henkilökohtaisen omaisuuden kohtuutonta kasvattamista ihannoidaan. Eikä vastavoimaa ole: Viime kuukausien protestiliikkeet Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat jääneet heikoiksi, alueellisiksi ja ennen muuta vaille todellista agendaa. Protestoijat yrittävät purkaa osaamatta kuitenkaan jälleenrakentaa.

Van Rompuyn puheen tapaus oli tässä suhteessa varsin havainnollinen: sekä presidentin esitys että sen keskeyttänyt mielenilmaus olivat tyhjä akti, mykkä filmi, surullinen parodia vailla oikeita sanoja.

Ilveilyn loppu?

Jokin aikaa sitten väitin blogissani italialaisten ymmärtämisen olevan helppoa. Italialaiset ovat suoria ja läpinäkyviä. Harvoin heidän perimmäisiä aikeitaan joutuu arvailemaan.

Otan nyt sanani takaisin, ainakin osittain. Yhtä asiaa italialaisissa en nimittäin millään pysty käsittämään. Miksi he valitsevat Silvio Berlusconin yhä uudelleen ja uudelleen?

Silvion olisi pitänyt jo kaatua, aikoja sitten. Bunga-bunga- bileet ja talousrötökset ovat jo jokaisen tiedossa ja Italian talouskurimus sen kuin kärjistyy. En näiden kolmen Firenzen vuoteni aikana ole tavannut ainuttakaan ihmistä, joka avoimesti olisi myöntänyt kannattavansa Berlusconia. Päin vastoin, jokainen jonka kanssa asiaa olen sivunnut, on sanonut häpeävänsä häntä. Kuinka kukaan voisikaan ottaa Berlusconin vakavasti?

Berlusconin käyttäytyminen viimeviikonloppuisessa G20-kokouksessa oli varsin kuvaavaa. Berlusconi ei vain ilmaantunut paikalle tyhjin käsin vailla minkäänlaisia ehdotuksia maansa tilanteen korjaamiseksi vaan myös väitti että Italian talous on täysin kunnossa (Italian valtionvelka on 120% maan BKT:sta). Kaiken kaikkiaan Berlusconi käyttäytyi kuin mistään sen vakavammasta ei olisi kysymys. Marina Hyde totesikin lauantain Guardianissa että ”(f)or Silvio, it’s a big wonga-wonga party”.

-É un disastro, summasi kampaajani Singor Francesco minulle tunteitaan eilen.

Niin, eilen olisi voinut ratketa paljon – mutta eipä ratkennut. Berlusconi hävisi enemmistön Italian parlamentin luottamusäänestyksessä muttei vieläkään eronnut. Nyt hän tosin sanoi lähtevänsä kun reformipaketti Italian parlamentissa olisi hyväksytty.

Italialaisten reaktio uutiseen kertoo paljon. Tiistai-iltana Firenzessä oli kaikin puolin rauhallista; kaduilla ei juuri liikkunut väkeä ja ravintolassa, johon ystäväni kanssa pistäydyin illalliselle, juotiin kyllä viiniä muttei nosteltu maljoja. Nuoripari tilasi linssikeiton kumppaniksi vaaleanpunaista proseccoa, mutteivät hekään näyttäneet olevan juhlatuulella.

Berlusconin valtaa on jatkunut jo niin kauan; italialaisista on tullut välinpitämättömiä ja kyynisiä. Ehkä heidän on vaikea uskoa pääministerin eilisiä sanoja – tai sitten he todellakaan eivät enää piittaa. Ja onhan Berlusconin erolla ikäväkin seuraus; kun il Cavaliere on poissa, kuka tarjoaa kansalle sirkushuveja?

Marina Hyde muuten kirjoitti osuvasti:

”When historians search for the man who crystallised this age of reckoning, they will surely judge that man to have been Berlusconi. He is uniquely, almost enviably suited to handling crises – and simultaneously a creature whose grotesque buffoonery perfectly encapsulates the mess in which we find ourselves.”