Rakkaat maanmieheni ja –naiseni, älkää nyt panko pahaksenne (vaikka panette tietenkin) kun sanon että Suomi on inhorealistinen maa. Ei surrealistinen vaan nimenomaan inhorealistinen, liikuttavan inhorealistinen. Ei siis Dalìn hallitsemattomasti leijuvia kelloja vaan vääjäämättömästi ja erehtymättömästi liikkuvaa tyyntä ajanvirtaa. Typerryttävää selkeyttä, moitteetonta pelkistyneisyyttä, läpitunkevaa tuttuutta. Liian todellista ollakseen oikein enää totta.
Viime viikolla vielä istuin Italian lakkoilevissa junissa (muutamat niistä eivät koskaan lähteneet), pariisilaisbistrojen ahtailla terasseilla (vieläkään ymmärtämättä miksi kahvi niillä aina tarjoillaan niin kuumana) ja kuljetin painavia matkalaukkujani lomalaisten valtaamilla lentokentillä (miksi minä niille ikinä heinäkuussa menenkään?). Ja nyt kävelin keskellä Korson autiota keskustaa. Se olisi voinut olla melkeinpä mikä suomalainen lähiö tai kirkonkylä hyvänsä: rujo ja tyhjä, ilmassa ikuista viivettä.
Paikallisjunassa Helsinkiin sentään tapahtuu. Ikkunapaikalla vieressäni istuu kaksi resuisesti pukeutunutta nuorta miestä, keskustelu koskettelee Sossua ja Kelan tukia, velkoja, vippejä, ostarin vartijoita ja niin edelleen. Mutta sitten:
- Hyvännäköinen muija muuten tossa sun viererss.
- Niin muuten on… Onpa muuten tosi nätti.
En ole kuulevinani. Kaverusten keskustelu jatkuu:
- Suomess on muuten maailman parhaat urheilu- ja silmäleikkurit.
- Nii, yks ulkomaalainen muijaki, melkein sokee, niin sen silmät leikattiin ja se alkaa jo vähän näkee.
- Munki mutsi niin se venaa et se pääsis sellasee laaserleikkaukseen, ettei se tarttis enää silmälasej.
Hetken empivä hiljaisuus. Tunnen heidän uteliaat katseensa, mutta edelleen yritän keskittyä kirjaani.
- Paitsi ett… Joillekin muijil, niin silmälasit sillee sopii tosi hyvin, tekee sillee kauniimmaks.
Pakko purra huulta, nauraisin muuten. Minun silmälasini ovat valtavat.
- Nii! Ett jos niil ei olis niit silmälasej niin ei ne ehkä olis niin nätteij tai olis, mut kyl niille silmälasit sopii sillee tosi hyvin.
Vielä yritän pitää katseeni kirjassa: se on Andreï Makinen La musique d’une vie, jonka lähtiessäni hetken mielijohteesta olin poiminut äidin vaatehuoneen hyllyltä. Toinen kundeista vilkaisee sitä olkani yli.
- Ranskaa! Wow, tosi vaikeet, mä en ymmärrä siit mitää.
- Emmäkää. Tai osaan mä sitä kyl iha vähän: Ich liebe dich.